Thursday, August 31, 2017

Tammukoista ja taimenista

Facebookin retkeily- ja kalastusaiheisissa ryhmissä näkee tämän tuosta kuvilla varustettuja postauksia, miten ollaan kalastamassa tai jopa saatu "tammukkaa" eli purotaimenta.

Vuoden 2016 alusta voimaan tulleen kalastusasetuksen mukaan purossa tai lammessa, johon ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä, on alle 45 cm taimenen pyynti sallittua. Muilla alueilla sen alamitta on vähintään 50 cm tai sen pyynti on kielletty täysin.

Ja kun puhutaan purosta tai lammesta, joihin ei ole vaellusyhteyttä merestä tai järvestä, niin ne ovat melkoisen harvassa ne.

Wikipedian artikkelissa purotaimenesta sanotaan näin:

"Purotaimen eli forelli, tammukka tai tonko (Salmo trutta fario tai Salmo trutta m. fario) on lähteestä riippuen joko taimenen alalajiksi tai ekologiseksi muodoksi luokiteltu lohikala. Sekä puro-, järvi- että meritaimen ovat samaa lajia, ja vaelluskäyttäytymiseltään erilaiset taimenet lisääntyvät keskenään samoilla alueilla. Mikäli taimen ei lähde kaksi–kolmevuotiaana vaellukselle joen alapuolisiin järviin tai mereen, käytetään tällaisestä paikallisesta taimenesta toisinaan nimitystä purotaimen. Purotaimen ei lähde vaellukselle yleensä olemattomien vaellusmahdollisuuksien takia. Jotkut taimenet taas ilmeisesti saavat synnyinpurostaan riittävästi ravintoa eivätkä siksi suorita vaellusta vaan jäävät viettämään elämäänsä paikallisina taimenina. Joissain tapauksissa taimen, joka on suorittanut kerran merivaelluksen, saattaa jäädä kotipuroonsa odottamaan seuraavaa kutua eikä suoritakaan toista vaellusta. On myös mahdollista, että lisäännyttyään kerran taimen lähtee vaellukselle."

Alamittainen taimen siiman päässä

Oli sitten tammukoiden olemassaolosta omana lajinaan mitä mieltä tahansa, on kuitenkin olemassa syitä, joiden valossa näiden "tammukoiden" kalastus ei ole järkevää.

Ensinnäkin, voit miettiä hetken ihan rauhassa, että miten erotetaan alamittainen taimen ja "tammukka" toisistaan ulkonäön perusteella. Voin kertoa: ei mitenkään. Elinympäristökään ei kerro oikeastaan yhtään mitään. Yli 50 cm taimenia voi löytää todella pienistäkin puroista toisinaan, joten sieltä löytyy varmasti myös niiden jälkeläisiä. Pienestä purosta kalan saatuaan on toki keskiverto ongenheiluttajan helppo itsesuggestion voimalla todistella itselleen, että tämähän on "tammukka", eikä taimen ja näin on saatu oikeutus ottaa kala mukaan ja pannulle paistettavaksi.

Virhemarginaali tällaisessa kalastajien keskuudessa yksilötasolla tapahtuvan arvioinnin suorittamisessa tällaisessa kysymyksessä on järjettömän suuri. Ihminen on helposti itsekkyyteen taipuvainen, vaikkei edes välttämättä tiedostaen. Alitajunnan kautta tapahtuva itsesuggestio antaa helpolla kalastajalle itselleen valtuudet nostaa alamittainen taimen vedestä "tammukkana". Kalastaja saa saalista pannulle, kuvan Facebookkiin ja omatunto on puhdas.

Myöskään se, että joku paikallinen sanoo niiden olevan tammukoita ja niiden kalastamisen ihan ok, ei kerro mitään. He eivät sitä päätä, eivätkä ole lain yläpuolella. Ainoa mistä se kertoo, on paikallisen oma löyhä moraali ja vastuuttomuus paikallisten kalakantojen tulevaisuudesta.

Mikäli taimen olisi elinvoimainen laji maassamme, olisi purotaimenen pyynti varmasti hyväksyttyä edelleen.

Sen lisäksi, että koko lajin olemassaolo omana alalajinaan on äärimmäisen kiistanalainen asia, taimen on sukukypsä pienemmissä puroissakin vasta 2-4 vuotiaana ja suuremmissa 4-5 vuotiaina. Eli siis taimen (ei purotaimen) saattaa lähteä vasta 4-5 vuotiaana vaellukselle purostaan ja ei koollaan vielä tällöinkään leveile, saatika sitten 1-2 vuotiaana.

Alamittainen taimen pääsee takaisin kasvamaan

Voimme vain kuvitella millainen määrä alamittaisia taimenia vesistöjemme varsilla papitetaan edelleen joka vuosi ilman järkiperusteita ja täysin itsekkäistä lähtökohdista. Alamittaisia taimenia, jotka mahdollisesti lähtisivät seuraavana vuonna synnyinpurostaan pois ja kasvamaan pyyntikokoiseksi jalokalaksi.

Olkaa siis kunniallisia ja älkää alentuko itsenne huiputtamiseen uskottelemalla itsellenne, että te kykenette jollakin maagisella tavalla erottamaan alamittaisen taimenen purotaimenesta ja että tiedätte, että kyseinen yksilö ei vaikkapa parin vuoden päästä olisi lähdössä vaellukselle kasvamaan aikuisen kalan mittoihin. Se ei nimittäin osoita mitään muuta kuin ahneutta ja huonoa itsekuria.

Anekdoottina kerrottakoon vielä omakohtainen ja ehkä härskein "tammukan" kalastukseen liittyvä kohtaaminen yhdeltä vaellusreissulta. Tapasimme muutaman hengen porukan, joka oli tullut erämaahan vaellukselle ja kalastamaan. "Tammukkaa" olivat kuulemma nostaneet edellisen päivän leirijärveltä, koska kuulemma "aina muutamat ruokakalat voi ottaa". Kutsuivat myös "tammukoiksi" alamittaisia taimenia, joita riitti läheisellä järvellä, jolla kaikki tuona päivänä kalastimme. Mainittakoon, että tästä järvestä oli lyhyt matka hyvän kokoiseen jokeen, jonne nousee myös lohi. Tuo kyseinen joki laskee kaiken lisäksi Tenojokeen.

Näin heikko on ihmismieli, kun pitää selitellä itselleen parhain päin asioita, jotta voi nostaa ruokakalat alamittaisenakin, vaikka retkiruokaa varmasti rinkasta löytyy.

Nämä ovat niitä asioita, joita miettiessä toisinaan hävettää kuulua harrastajakuntaan nimeltä "kalastajat". Joskus asia ottaa pannuun vielä enemmän, jolloin hävettää kuulua eläinkunnan lajiin nimeltä "ihminen". Ainakin aikuisilta ihmisiltä odottaisi vastuullisempaa käytöstä, parempaa otetta omasta niskastaan ja edes hitusen selkärankaa.

Monday, July 31, 2017

Henkisesti jälleen kotona

On taas se aika vuodesta. Lappiin oli päästävä tälläkin kertaa, vaikka se merkitsi kahden viikon palkattoman loman ottamista.

Kuten jotkut ovat ehkä huomanneetkin, niin minulla on ollut tapana julkaista uusi blogipostaus kuun viimeisien päivien aikana. Tällä kertaa vaellusreissumme kuitenkin ajoittui juuri tälle ajankohdalle, joten tyydyn lähettämään vain terveiset blogiini eksyville parin huonolaatuisen mobiilivalokuvan saattelemana tämän hetken näkymistä.





Friday, June 30, 2017

Kesäkalastuskauden avaus



Ollaan jo kesä-heinäkuun taitteessa, mutta ajattelin vielä pistää kesäkalastuskauden avausreissustani lyhyehkön raportin blogiin. Tämä oli tarkoitus tehdä jo aiemmin, mutta asia pääsi unohtumaan, joten tässä sitä nyt ollaan - auttamattomasti myöhässä, mutta liikenteessä tositarkoituksella siitä huolimatta!

Kävimme Tommin kanssa Seitsemisen kansallispuistossa, Teerilammella toukokuussa narraamassa evämakkaroita (also known as kirjolohi). Mukaan lähti haspelivehkeet, sekä perhosetti. Päämääränä oli yöpyä Teerilammen laavulla, jota kohti kävellessämme lammen eteläpäässä eräs tamperelainen kalamies sai juuri mojovan tärpin perholla, vanhemman kalamiehen seuratessa draamaa sivusta. Jäin vanhemman kalamiehen juttusille ja kuulemma oli kirre kovalla syönnillä juuri. Tämäpä sattui sopivasti!

Kävelimme molempien kalamiesten ohi laavulle, jossa oli tamperelaisen perhomiehen puoliso haspelin varressa, joka pian laavulle saavuttuamme väsytteli rantaan yhden kirjolohen. Teerilammen vuorokausilupa oikeuttaa kolmeen kirjoloheen ja heiltä uupui tuosta kiintiöstä enää yksi. Hyvin siis oli tosiaan syönti kohdillaan. Laavukin jäisi meidän käyttöömme, jahka kiintiö täyttyy ja pariskunta pääsisi levollisin mielin kotimatkalle Tampereelle. Kuulemma oli edellisellä viikolla juuri istutettu lisää kalaa Teerilampeen.

Eipä siinä oikein muuta voinut, kuin purkaa kiireellä rinkkaa ja vapaa käteen. Ensimmäisenä tartuimme molemmat haspeliin, jonka jälkeen voisi keskittyä perhokalastukseen ilman paineita saaliin saamisesta - näin amatööriperhokalastajana.

Heittelimme tovin, kun Tommi sai kovan tärpin. Isokokoinen kirjolohi hyppäsi pienen hetken päästä näyttävästi pinnan yläpuolelle, sukeltaen taas alas, rimpuillen samalla itsensä irti vieheestä. Toki harmitti, että kaveri menetti kalan, mutta myönnettäköön, että sivusta sitä hyppyä seuranneena itseäni harmitti enemmän, etten saanut sitä ikuistettua kameralla. Muutaman heiton kuluttua Tommi onnistui tartuttamaan Kuusamon Räsäseen maapallon ja väsyttely oli lyhyt, sekä onneton - kyseinen Räsänen jäi koristamaan lammenpohjaa.

Hetkeä myöhemmin viimeistä kiintiökalaansa hakenut tamperelaiskalastaja sai perhollaan tärpin. Tovin jos toisenkin kirreä väsyteltyään, hän lopulta sai saaliin kuivalle maalle. Ennakoin ja lähdin jo vapa kädessä kävelemään kahdestakin syystä: 1) kastastamaan saaliin ja 2) ottamaan vapautuvan paikan, josta mies oli saanut useita tärppejä meidän lyhyen läsnäolomme aikana Teerilammella. Asettauduttuani paikoilleni, muutaman heiton jälkeen oman siimani päässä värähti ja lyhyehkön taistelun jälkeen hinasin väsähtäneen evämakkaran haaviini ja olo oli helpottunut.

Ei mitattu, ei punnittu. Riittävän kokoinen ateriaksi.

Tommi päätti tässä vaiheessa vaihtaa perhovapaan ja eipä aikaakaan, kun mies sai tärpin. Tärpin aiheuttajana oli n. 20 cm kirjolohi. Ihmettelimme siinä kolmen miehen voimin, että eipä ole istukasta koolla pilattu. Tommi laski kuitenkin surullisen pienen yksilön takaisin ja jatkoi vispaamista. Minä menin perkaamaan omaa saalistani ja perkauspuuhien lomassa Tommin huudahdukset kertoivat, että nyt oli sentään hieman isompi yksilö siiman päässä. Kyseinen kaveri päätyi vielä haaviin - ja valokuvaankin.

Vähän päälle kilon kirjolohi. Ateriaksi kelpaava tämäkin.

Tamperelaispariskunta lähti kotia kohti ja me jäimme miettimään suunnitelmaamme hieman uudelleen. Nyt meillä oli kaksi kirjolohta, ei kylmälaukkua ja tarkoitus oli yöpyä laavulla. Kalastusta ei siis ikävä kyllä viitsinyt jatkaa, koska kalaa oli jo tarpeisiimme sen verran paljon, että tulisi vielä kiire saada ne syötyä ennen kuin menevät ja pilaantuvat.

Pitkälle yöhön pitelimme tulia ja nuotionvalossa söimme toisen kaloista. Toinen saisi odottaa suolassa seuraavaa päivää.


Käsien lämmittelyä perkuuhommien jälkeen

Teerilampi

Välineistö

Iltapalaa

Seuraavan päivän koittaessa Teerilammella oli elämää taas aivan toiseen tapaan, kun ihmisiä tallusteli useampaan otteeseen laavun ohi tervehtien. Eräs paikallinen teiniporukka piti meille seuraa kalastuksensa lomassa. Kun vihdoin saimme Tommin kanssa toisenkin kirjolohen kohti ääntä, oli parhaat syönnit joko takana tai sitten liian kaukana edessä. Piiskasimme perhoilla rantaa, mutta täysin tuloksetta. Ei tärpin tärppiä. Kello alkoi lähenemään iltayhdeksää, joka tiesi lupiemme umpeutumista, joten aloimme pakata kamoja ja miettiä seuraavaa yöpymiskohdetta.

Tällähän se kirjolohi tietenkin tuli

Kirjolohi nro. 2

Kirjolohi nro. 2

Eräs teinipojista vinkkasi Riuttaskorven retkeilyalueen, joka oli jo kauan pitänytkin käydä tarkistamassa. Toinen vaihtoehto oli Liesijärven laavu. Siellä oli kuitenkin tullut yövyttyä aiemmin, joten päätimme lopulta suunnata Riuttaskorvelle.

Kävellessämme kohti Teerilammen pohjoispäätyä autoa kohti, ohitimme pari paikallista miestä, joilla oli osunut syönti kohdalle muutaman kirjolohen verran. Ilmeisesti syönti oli tällä kertaa toisessa päässä lampea.

Autolla hädintuskin kolmeasataa metriä ajeltuamme pysähdyimme katselemaan edessämme patsastelevaa hirveä. Myöhemmin vielä Riuttaskorven suunnalla pysähdyimme katselemaan keskellä tietä turkkiaan sukivaa supikoiraa. Kyseinen kaveri oli varsin kiireetön liikkeissään, mutta siitä huolimatta minä taas auttamattomasti myöhässä kamerani kanssa, joten kuva siitä jäi saamatta.

Moose on the loose

Loppuillasta ei paljoa kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Perille päästyämme söimme ja kävimme väsyneinä nukkumaan. Aamulla herättyämme emme juurikaan aikailleet, vaan suuntasimme takaisin kohti Tamperetta ja minä ravintolaan viettämään perheen kesken äitienpäivää.

Wednesday, May 31, 2017

Poikani, puhutaanpa vähän kakasta...

Monet tuttavani, jotka eivät harrasta erämaavaelluksia tai vaelluksia ylipäätään, usein kyselevät, että miten siellä luonnonhelmassa sitten hoidetaan nämä ihmiselle pakolliset tarpeet, jossa aiemmin syöty ravinto puristetaan ulos siitä pääasiallisesti nukkuvasta silmästä. Tämä puheenaihe ja sen eri toteutustavat ovat myös toisinaan puheena erämaissa liikkuvien keskuudessakin.

Tapojahan on toki monia - periaatteessa loputon määrä, koska jos nyt oikein tarkkoja ollaan, niin kai tässäkin on vain mielikuvitus rajana. En nyt kuitenkaan aio spekuloida tässä mitään erityistä fetisismiä, akrobatiaa vaativia tai viihdetaiteen erilaisia muotoja sisältäviä suoritustekniikoita, vaan ajattelin pysyä niissä tavanomaisemmissa ja tylsemmissä menetelmissä.

Monille luontoon ulostaminen tuntuu sen verran vieraalta, että riuku tuntuu ajatuksena mieluisimmalta ja tähän vaihtoehtoon useimmat varmasti helpoiten tarttuvatkin. Seuraava vaihtoehto on sellainen, että housut nilkkoihin, selkä puuta vasten ja jalat istuma-asentoon, aivan kuin istuisin näkymättömän jakkaran päällä ja selkä puuhun nojaten. Sitten on ns. harrikkamenetelmä, jossa asento on lähestulkoon sama kuin edellisessä, mutta ollaan kasvot puunrunkoa kohti ja kädet sellaisessa asenossa, kuin ajaisit harrikalla. Nojaaminen tapahtuu taaksepäin ja kaatumisen estää vyö tai vastaava, joka kiertää toisesta kädestä toiseen, puunrungon takaa.

Telttaleiri ja käymälää neliökilometrikaupalla joka ilmansuuntaan

Kahdella ensimmäisellä menetelmällä aloitin luonnon helmassa asioinnin itsekin, kunnes koin valaistumisen. Riukutekniikan yksi huono puoli on luonnollisesti se, että yleensä sitä varten joutuu kaatamaan puun ja askartelemaan istumista kestävän riukukyhäelmän ja se on siten myös luontoa arvostavalle ihmiselle vähän ikävä tapa toimia. Puun haaskaamistahan se on. Itse esimerkiksi Kaldoaivin reissulla tosin pyrin löytämään sen verran vahvan ja vinoon kasvavan koivunvarren, joka käy riu'usta ilman puun vahingoittamista. Mikäli sellaista ei löytynyt, niin otin maasta puuta mukaan ja etsin jonkinlaisen kuopan, ojantapaisen tai vastaavan ja asetin puunkappaleen niiden väliin riu'uksi. Homma toimi, mutta vähän työlästä se aina oli. Monesti istumisesta huolimattakin se ottaa reisille ja välillä puu ei yksinkertaisesti tunnu kovin miellyttävältä jalkoja vasten - varsinkin, jos toimituksen kesto venähtää pidemmäksi.

Selkä puuta vasten ja olemattoman jakkaran päällä istuskelu se vasta reisille ottaakin, ellei toimitus ole mallia Yksi Aivastus. Harrikkamenetelmää en ole lähtenyt kokeilemaan, mutta lienee selvää, että siinäkään reidet eivät vähänkään pidemmällä toimituksella pääse helpolla ja muutenkin homma menee vähän kikkailun puolelle.

Mukana Kaldoaivissa oli kuitenkin Aasiaa juuri pari vuotta kiertänyt kaveri, Juuso, jolle kyykkymenetelmä oli tullut hyvin tutuksi reikä-lattiassa -mallin minimalistisissa käymälöissä, joten suosituksia ja vinkkejähän tuli heti alkureissusta. Ensimmäiset pari, kolme päivää pidättäydyin vielä luonnonriukujen etsinnässä, mutta sitten kyllästyin ja päätin kokeilla tätä hypetettyä menetelmää. Eli siis etsitään vain sen verran pehmeää maata, että siihen pystyy kaivamaan jonkinlaisen pienen kuopan. 10-20 cm syvyys riittää, pituudella ei niin hirveästi väliä, mutta kovin leveä se ei saa olla, koska kuopan pitää jäädä jalkojen väliin. Seuraava vaihe on se, että otetaan housut pois jalasta kokonaan tai vähintään toisesta jalasta ja istutaan kuopan ylle syväkyykkyyn (aka slaavikyykkyyn) ja töräytellään menemään. Housut pois vähintään toisesta jalasta siksi, että saat jalat riittävän leveälle löytääksesi sellaisen asennon, jossa pystyy kyykkimään riittävän pitkään ja siksi, ettet epähuomiossa sabotoi housujasi.

Ei nimittäin ole mitään paskapuhetta (heh heh), että tässä kyseisessä asennossa toimitus sujuu huomattavasti miellyttävämmin, kun kroppa ja siten suolisto on paremmassa asennossa tapahtumaa varten. Sen lisäksi jalatkaan eivät tunnu väsyvän läheskään niin helposti, kuin näillä muilla menetelmillä. Homman kruunaa vielä se, että sinulla on siinä prosessin päätteeksi kuoppa, jossa on niin itse lopputuote, kuin sen päällä pyyhkimiseen käytetyt paperitkin. Paperiin tuikataan esim. tulitikulla (mieluiten palavalla), jolloin paperin maatumista voidaan nopeuttaa huomattavasti ja kun paperit on poltettu, niin kuoppa peitetään jälleen ja näin sinä, kaverisi tai kukaan tuntematonkaan ei marssi sen yli ja tahri kenkiään.

Tästä menetelmästä olin jo pitkään kuullut hehkutusta monesta eri lähteestä ja jostain syystä oletin, että hypetys on vain turhaa sananhelinää. Sananhelinää se ei kuitenkaan ollut, vaan suoli todellakin tuntuu puristavan tavaran ulos liukkaammin tuossa asennossa ja muutoinkin menetelmä naurattaa helppoudellaan. Mikäli kyseistä menetelmää et ole kokeillut, niin nyt on jo korkea aika! Omalla kohdallani voin ainakin todeta, että paluuta muihin menetelmiin ei enää todellakaan ole. Toimituksen vaivattomuus on muihin menetelmiin verraten aivan omaa luokkaansa. Onko vaimo juuri ajanut Biolanin Mustaa Multaa kuohkeat kasat kukkaistutuksia varten pihamaalle? Löytyykö kerrostalonne sisäpihalta lasten hiekkalaatikko? Ei muuta kuin harjoittelemaan! Go, my children, and do my bidding!

(Okei, okei. Älkää ottako tuota loppuosaa aivan vakavasti - tai jos menette ja otatte, niin kantakaatte itse vastuu seurauksista.)

Sunday, April 30, 2017

Muutama ajatus Tenojoen kalastuslupien hinnankorotuksesta

Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Tenojoen lupapolitiikka ja hinnoittelu saa tänä vuonna uudistuksen, jota on kirottu sosiaalisessa mediassa ja muissa netin keskusteluympäristöissä perspektiivistä, jos toisesta. Aiheesta jaettiin ehkäpä eniten Iltalehden linkkiä, jonka otsikko jo kertoo hinnannousun olevan "jopa +9500%".

Eniten närää on nostattanutkin nettikeskusteluissa nimenomaan uudet lupahinnat. On totta, että oltaisiin voitu keskittää uudistusta saaliskiintiöihin ja siten kohtuullistaa lupahintojen korotusta. Toisaalta on huojentava uutinen, että on päästy edes jonkinlaiseen sopuun ja yhteisymmärrykseen toimista Tenojoen tilan ja tulevaisuuden suhteen. Sen verran kauan asiasta on väännetty ja Tenojoen lohen tulevaisuus on näyttänyt hetki hetkeltä synkemmältä.

On myös totta, että tuleva hinnoittelupolitiikka takaa sen, että lähinnä yritysjohtajat ja muut varakkaammat ovat paikallisten lisäksi niitä, jotka Tenojoella jatkavat tulevana kesänä kalastusta. Itsekkäästä perspektiivistä katsoen tietenkin ymmärrän päätöksen nostaman närästyksen, mutta mielestäni tärkeintä lopulta on kuitenkin lopputulos, eli että Tenojoen lohta kalastetaan vähemmän. Kattavatpa korkean hinnan maksavat massimiehet edes osan paikallisten menetetyistä matkailutuloista maksamalla korkeampaa hintaa luvistaan.

Lohenkalastajat Tenojoella (Wikimedia Commons)

Joka tapauksessa, mikäli asiasta vääntäminen olisi taas kerran jatkunut vuosi toisensa jälkeen, kuten tähänkin asti, niin jossain vaiheessa ei olisi enää ollut lohta, jonka pelastamista Tenojoella olisi voinut enää edes miettiä. Ikävä tosiasia on se, että Tenon lohta on ylikalastettu pitkään ja tällaisessa tilanteessa ratkaisuksi ei yksinkertaiseksi ole enää tarjolla sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat kivuttomia tai miellyttäisivät kaikkia. Mikäli sellaisia vaihtoehtoja oltaisiin haluttu tarjolle, niihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten. Nyt niiden perään haikailu ei enää auta. Se juna meni jo.

Nähtäväksi kuitenkin jää, että riittävätkö nämäkään toimet suojelemaan Tenojoen lohikannan tulevaisuutta riitävästi. Eniten mietityttää kulkutuksen ja muun verkkokalastuksen vaikutusten jatkuminen, jotka harventavat vuosittain joen lohikantaa omalta osaltaan myös merkittävissä määrin.

Kulkutusta on perusteltu saamelaiskulttuurin varjolla ja ymmärrän toki tämän perspektiivin lähtökohdan, mutta mikäli horisontissa siintää Tenojoen lohen tarun loppu, niin kumpi painaa tarpeen tullen vaakakupissa enemmän - lupa harjoittaa saamelaiskulttuurin mukaista kalastusta joitakin vuosia pidempään, kunnes Teonjoen lohta ei enää ole vai Tenojoen lohen elinvoimaisuuden parantaminen ja sen hyödyntämisen mahdollisuuden takaaminen jälkipolvillekin?

Vain toinen näistä vaihtoehdoista mahdollistaa paikallisten paluun edes jossakin vaiheessa hyödyntämään Tenojokea taloudellisesti matkailualan valttikorttina ja siten turvaamaan paikallista elintasoa ja elinkeinoelämää ja saamelaiskulttuurille sopivaa elintapaa. Vastaavasti vain toinen vaihtoehdoista edistää sitä, että saa itse kunnian kuulua siihen kalastajaryhmään, jotka ovat kalastaneet Tenojoesta pois viimeiset lohet.

Myöhäisruskan Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Oli miten oli, kokonaiskuvassa suurin häviäjä tässä yhtälössä on toimista huolimatta joka tapauksessa paikallinen väestö. Utsjoen seutu elää matkailusta ja matkailu sinne vähenee varmasti merkittävästi lupahintojen radikaalin nousun myötä. Se tarkoittaa väistämättä paikallisen väestön toimeentulojen epävarmuutta ja huonontumista.

Monille meille etelän asukeille tuntuu olevan joskus vaikea ymmärtää, että Lapissa asumisen mukana tulevia huonoja ja epävarmoja tuloja ja niiden lähteitä kompensoi luonnosta saatava ravinto, kuten kala. Sen vuoksi koen, että paikallisilla tulee viime kädessä olla etuoikeus myös paikallisiin kalakantoihin, joten kalastajaryhmistä pienimmän kärsijän tulisi kuitenkin olla paikalliset. Me etelän turistit menemme Lappiin hakemaan elämyksiä, kun taas paikallisille se kalastus merkitsee ruokaa pöytään perheelle.

Omasta mielestäni turistikalastajan valituksia tästä asiasta säestää maailman pienin viulu - ainakin mikäli närästys nousee yksinkertaisesti siitä, ettei pääse nimenomaan Tenojoelle kalastamaan lomareissullaan. Ei sillä, ettenkö ymmärtäisi miten tällainen uutinen tuottaa pettymystä harrastajalle, vaan siksi, että se on hyvin pieni hinta verrattuna siihen, jonka Utsjokelaiset tässä joutuvat maksamaan. Kaikki sympatiani tässä vaikeassa ja tunteita vahvasti pintaan nostavassa asiassa kuuluvat heille.

Jos kuitenkin rakastaa Lappia ja Utsjoen seutua, on siellä muutakin (ja omasta mielestäni enemmänkin) annettavaa etelän asukeille, kuin vain Tenojoki. Hienoja vaellusmaastoja ja kalavesiä löytyy esimerkiksi Kaldoaivin erämaa-alueelta, sekä Paistunturin erämaa-alueelta, jonne itsekin suuntaan tulevana kesänä. Toivoa sopii, että Tenon lohikannan elinvoimaisuus tulee näyttämään tulevaisuudessa paremmalta. Sillä välin voit tukea paikallista matkailuelinkeinoa Utsjoen seudulla kyllä hinnankorotuksista huolimattakin. Rakkautensa kalastukseenhan voi kyllä kanavoida melkein missä vain, mutta rakkauden Suomen Lappiin ainoastaan Suomen Lapissa.