Friday, June 30, 2017

Kesäkalastuskauden avaus



Ollaan jo kesä-heinäkuun taitteessa, mutta ajattelin vielä pistää kesäkalastuskauden avausreissustani lyhyehkön raportin blogiin. Tämä oli tarkoitus tehdä jo aiemmin, mutta asia pääsi unohtumaan, joten tässä sitä nyt ollaan - auttamattomasti myöhässä, mutta liikenteessä tositarkoituksella siitä huolimatta!

Kävimme Tommin kanssa Seitsemisen kansallispuistossa, Teerilammella toukokuussa narraamassa evämakkaroita (also known as kirjolohi). Mukaan lähti haspelivehkeet, sekä perhosetti. Päämääränä oli yöpyä Teerilammen laavulla, jota kohti kävellessämme lammen eteläpäässä eräs tamperelainen kalamies sai juuri mojovan tärpin perholla, vanhemman kalamiehen seuratessa draamaa sivusta. Jäin vanhemman kalamiehen juttusille ja kuulemma oli kirre kovalla syönnillä juuri. Tämäpä sattui sopivasti!

Kävelimme molempien kalamiesten ohi laavulle, jossa oli tamperelaisen perhomiehen puoliso haspelin varressa, joka pian laavulle saavuttuamme väsytteli rantaan yhden kirjolohen. Teerilammen vuorokausilupa oikeuttaa kolmeen kirjoloheen ja heiltä uupui tuosta kiintiöstä enää yksi. Hyvin siis oli tosiaan syönti kohdillaan. Laavukin jäisi meidän käyttöömme, jahka kiintiö täyttyy ja pariskunta pääsisi levollisin mielin kotimatkalle Tampereelle. Kuulemma oli edellisellä viikolla juuri istutettu lisää kalaa Teerilampeen.

Eipä siinä oikein muuta voinut, kuin purkaa kiireellä rinkkaa ja vapaa käteen. Ensimmäisenä tartuimme molemmat haspeliin, jonka jälkeen voisi keskittyä perhokalastukseen ilman paineita saaliin saamisesta - näin amatööriperhokalastajana.

Heittelimme tovin, kun Tommi sai kovan tärpin. Isokokoinen kirjolohi hyppäsi pienen hetken päästä näyttävästi pinnan yläpuolelle, sukeltaen taas alas, rimpuillen samalla itsensä irti vieheestä. Toki harmitti, että kaveri menetti kalan, mutta myönnettäköön, että sivusta sitä hyppyä seuranneena itseäni harmitti enemmän, etten saanut sitä ikuistettua kameralla. Muutaman heiton kuluttua Tommi onnistui tartuttamaan Kuusamon Räsäseen maapallon ja väsyttely oli lyhyt, sekä onneton - kyseinen Räsänen jäi koristamaan lammenpohjaa.

Hetkeä myöhemmin viimeistä kiintiökalaansa hakenut tamperelaiskalastaja sai perhollaan tärpin. Tovin jos toisenkin kirreä väsyteltyään, hän lopulta sai saaliin kuivalle maalle. Ennakoin ja lähdin jo vapa kädessä kävelemään kahdestakin syystä: 1) kastastamaan saaliin ja 2) ottamaan vapautuvan paikan, josta mies oli saanut useita tärppejä meidän lyhyen läsnäolomme aikana Teerilammella. Asettauduttuani paikoilleni, muutaman heiton jälkeen oman siimani päässä värähti ja lyhyehkön taistelun jälkeen hinasin väsähtäneen evämakkaran haaviini ja olo oli helpottunut.

Ei mitattu, ei punnittu. Riittävän kokoinen ateriaksi.

Tommi päätti tässä vaiheessa vaihtaa perhovapaan ja eipä aikaakaan, kun mies sai tärpin. Tärpin aiheuttajana oli n. 20 cm kirjolohi. Ihmettelimme siinä kolmen miehen voimin, että eipä ole istukasta koolla pilattu. Tommi laski kuitenkin surullisen pienen yksilön takaisin ja jatkoi vispaamista. Minä menin perkaamaan omaa saalistani ja perkauspuuhien lomassa Tommin huudahdukset kertoivat, että nyt oli sentään hieman isompi yksilö siiman päässä. Kyseinen kaveri päätyi vielä haaviin - ja valokuvaankin.

Vähän päälle kilon kirjolohi. Ateriaksi kelpaava tämäkin.

Tamperelaispariskunta lähti kotia kohti ja me jäimme miettimään suunnitelmaamme hieman uudelleen. Nyt meillä oli kaksi kirjolohta, ei kylmälaukkua ja tarkoitus oli yöpyä laavulla. Kalastusta ei siis ikävä kyllä viitsinyt jatkaa, koska kalaa oli jo tarpeisiimme sen verran paljon, että tulisi vielä kiire saada ne syötyä ennen kuin menevät ja pilaantuvat.

Pitkälle yöhön pitelimme tulia ja nuotionvalossa söimme toisen kaloista. Toinen saisi odottaa suolassa seuraavaa päivää.


Käsien lämmittelyä perkuuhommien jälkeen

Teerilampi

Välineistö

Iltapalaa

Seuraavan päivän koittaessa Teerilammella oli elämää taas aivan toiseen tapaan, kun ihmisiä tallusteli useampaan otteeseen laavun ohi tervehtien. Eräs paikallinen teiniporukka piti meille seuraa kalastuksensa lomassa. Kun vihdoin saimme Tommin kanssa toisenkin kirjolohen kohti ääntä, oli parhaat syönnit joko takana tai sitten liian kaukana edessä. Piiskasimme perhoilla rantaa, mutta täysin tuloksetta. Ei tärpin tärppiä. Kello alkoi lähenemään iltayhdeksää, joka tiesi lupiemme umpeutumista, joten aloimme pakata kamoja ja miettiä seuraavaa yöpymiskohdetta.

Tällähän se kirjolohi tietenkin tuli

Kirjolohi nro. 2

Kirjolohi nro. 2

Eräs teinipojista vinkkasi Riuttaskorven retkeilyalueen, joka oli jo kauan pitänytkin käydä tarkistamassa. Toinen vaihtoehto oli Liesijärven laavu. Siellä oli kuitenkin tullut yövyttyä aiemmin, joten päätimme lopulta suunnata Riuttaskorvelle.

Kävellessämme kohti Teerilammen pohjoispäätyä autoa kohti, ohitimme pari paikallista miestä, joilla oli osunut syönti kohdalle muutaman kirjolohen verran. Ilmeisesti syönti oli tällä kertaa toisessa päässä lampea.

Autolla hädintuskin kolmeasataa metriä ajeltuamme pysähdyimme katselemaan edessämme patsastelevaa hirveä. Myöhemmin vielä Riuttaskorven suunnalla pysähdyimme katselemaan keskellä tietä turkkiaan sukivaa supikoiraa. Kyseinen kaveri oli varsin kiireetön liikkeissään, mutta siitä huolimatta minä taas auttamattomasti myöhässä kamerani kanssa, joten kuva siitä jäi saamatta.

Moose on the loose

Loppuillasta ei paljoa kerrottavaa jälkipolville jäänyt. Perille päästyämme söimme ja kävimme väsyneinä nukkumaan. Aamulla herättyämme emme juurikaan aikailleet, vaan suuntasimme takaisin kohti Tamperetta ja minä ravintolaan viettämään perheen kesken äitienpäivää.

Wednesday, May 31, 2017

Poikani, puhutaanpa vähän kakasta...

Monet tuttavani, jotka eivät harrasta erämaavaelluksia tai vaelluksia ylipäätään, usein kyselevät, että miten siellä luonnonhelmassa sitten hoidetaan nämä ihmiselle pakolliset tarpeet, jossa aiemmin syöty ravinto puristetaan ulos siitä pääasiallisesti nukkuvasta silmästä. Tämä puheenaihe ja sen eri toteutustavat ovat myös toisinaan puheena erämaissa liikkuvien keskuudessakin.

Tapojahan on toki monia - periaatteessa loputon määrä, koska jos nyt oikein tarkkoja ollaan, niin kai tässäkin on vain mielikuvitus rajana. En nyt kuitenkaan aio spekuloida tässä mitään erityistä fetisismiä, akrobatiaa vaativia tai viihdetaiteen erilaisia muotoja sisältäviä suoritustekniikoita, vaan ajattelin pysyä niissä tavanomaisemmissa ja tylsemmissä menetelmissä.

Monille luontoon ulostaminen tuntuu sen verran vieraalta, että riuku tuntuu ajatuksena mieluisimmalta ja tähän vaihtoehtoon useimmat varmasti helpoiten tarttuvatkin. Seuraava vaihtoehto on sellainen, että housut nilkkoihin, selkä puuta vasten ja jalat istuma-asentoon, aivan kuin istuisin näkymättömän jakkaran päällä ja selkä puuhun nojaten. Sitten on ns. harrikkamenetelmä, jossa asento on lähestulkoon sama kuin edellisessä, mutta ollaan kasvot puunrunkoa kohti ja kädet sellaisessa asenossa, kuin ajaisit harrikalla. Nojaaminen tapahtuu taaksepäin ja kaatumisen estää vyö tai vastaava, joka kiertää toisesta kädestä toiseen, puunrungon takaa.

Telttaleiri ja käymälää neliökilometrikaupalla joka ilmansuuntaan

Kahdella ensimmäisellä menetelmällä aloitin luonnon helmassa asioinnin itsekin, kunnes koin valaistumisen. Riukutekniikan yksi huono puoli on luonnollisesti se, että yleensä sitä varten joutuu kaatamaan puun ja askartelemaan istumista kestävän riukukyhäelmän ja se on siten myös luontoa arvostavalle ihmiselle vähän ikävä tapa toimia. Puun haaskaamistahan se on. Itse esimerkiksi Kaldoaivin reissulla tosin pyrin löytämään sen verran vahvan ja vinoon kasvavan koivunvarren, joka käy riu'usta ilman puun vahingoittamista. Mikäli sellaista ei löytynyt, niin otin maasta puuta mukaan ja etsin jonkinlaisen kuopan, ojantapaisen tai vastaavan ja asetin puunkappaleen niiden väliin riu'uksi. Homma toimi, mutta vähän työlästä se aina oli. Monesti istumisesta huolimattakin se ottaa reisille ja välillä puu ei yksinkertaisesti tunnu kovin miellyttävältä jalkoja vasten - varsinkin, jos toimituksen kesto venähtää pidemmäksi.

Selkä puuta vasten ja olemattoman jakkaran päällä istuskelu se vasta reisille ottaakin, ellei toimitus ole mallia Yksi Aivastus. Harrikkamenetelmää en ole lähtenyt kokeilemaan, mutta lienee selvää, että siinäkään reidet eivät vähänkään pidemmällä toimituksella pääse helpolla ja muutenkin homma menee vähän kikkailun puolelle.

Mukana Kaldoaivissa oli kuitenkin Aasiaa juuri pari vuotta kiertänyt kaveri, Juuso, jolle kyykkymenetelmä oli tullut hyvin tutuksi reikä-lattiassa -mallin minimalistisissa käymälöissä, joten suosituksia ja vinkkejähän tuli heti alkureissusta. Ensimmäiset pari, kolme päivää pidättäydyin vielä luonnonriukujen etsinnässä, mutta sitten kyllästyin ja päätin kokeilla tätä hypetettyä menetelmää. Eli siis etsitään vain sen verran pehmeää maata, että siihen pystyy kaivamaan jonkinlaisen pienen kuopan. 10-20 cm syvyys riittää, pituudella ei niin hirveästi väliä, mutta kovin leveä se ei saa olla, koska kuopan pitää jäädä jalkojen väliin. Seuraava vaihe on se, että otetaan housut pois jalasta kokonaan tai vähintään toisesta jalasta ja istutaan kuopan ylle syväkyykkyyn (aka slaavikyykkyyn) ja töräytellään menemään. Housut pois vähintään toisesta jalasta siksi, että saat jalat riittävän leveälle löytääksesi sellaisen asennon, jossa pystyy kyykkimään riittävän pitkään ja siksi, ettet epähuomiossa sabotoi housujasi.

Ei nimittäin ole mitään paskapuhetta (heh heh), että tässä kyseisessä asennossa toimitus sujuu huomattavasti miellyttävämmin, kun kroppa ja siten suolisto on paremmassa asennossa tapahtumaa varten. Sen lisäksi jalatkaan eivät tunnu väsyvän läheskään niin helposti, kuin näillä muilla menetelmillä. Homman kruunaa vielä se, että sinulla on siinä prosessin päätteeksi kuoppa, jossa on niin itse lopputuote, kuin sen päällä pyyhkimiseen käytetyt paperitkin. Paperiin tuikataan esim. tulitikulla (mieluiten palavalla), jolloin paperin maatumista voidaan nopeuttaa huomattavasti ja kun paperit on poltettu, niin kuoppa peitetään jälleen ja näin sinä, kaverisi tai kukaan tuntematonkaan ei marssi sen yli ja tahri kenkiään.

Tästä menetelmästä olin jo pitkään kuullut hehkutusta monesta eri lähteestä ja jostain syystä oletin, että hypetys on vain turhaa sananhelinää. Sananhelinää se ei kuitenkaan ollut, vaan suoli todellakin tuntuu puristavan tavaran ulos liukkaammin tuossa asennossa ja muutoinkin menetelmä naurattaa helppoudellaan. Mikäli kyseistä menetelmää et ole kokeillut, niin nyt on jo korkea aika! Omalla kohdallani voin ainakin todeta, että paluuta muihin menetelmiin ei enää todellakaan ole. Toimituksen vaivattomuus on muihin menetelmiin verraten aivan omaa luokkaansa. Onko vaimo juuri ajanut Biolanin Mustaa Multaa kuohkeat kasat kukkaistutuksia varten pihamaalle? Löytyykö kerrostalonne sisäpihalta lasten hiekkalaatikko? Ei muuta kuin harjoittelemaan! Go, my children, and do my bidding!

(Okei, okei. Älkää ottako tuota loppuosaa aivan vakavasti - tai jos menette ja otatte, niin kantakaatte itse vastuu seurauksista.)

Sunday, April 30, 2017

Muutama ajatus Tenojoen kalastuslupien hinnankorotuksesta

Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Tenojoen lupapolitiikka ja hinnoittelu saa tänä vuonna uudistuksen, jota on kirottu sosiaalisessa mediassa ja muissa netin keskusteluympäristöissä perspektiivistä, jos toisesta. Aiheesta jaettiin ehkäpä eniten Iltalehden linkkiä, jonka otsikko jo kertoo hinnannousun olevan "jopa +9500%".

Eniten närää on nostattanutkin nettikeskusteluissa nimenomaan uudet lupahinnat. On totta, että oltaisiin voitu keskittää uudistusta saaliskiintiöihin ja siten kohtuullistaa lupahintojen korotusta. Toisaalta on huojentava uutinen, että on päästy edes jonkinlaiseen sopuun ja yhteisymmärrykseen toimista Tenojoen tilan ja tulevaisuuden suhteen. Sen verran kauan asiasta on väännetty ja Tenojoen lohen tulevaisuus on näyttänyt hetki hetkeltä synkemmältä.

On myös totta, että tuleva hinnoittelupolitiikka takaa sen, että lähinnä yritysjohtajat ja muut varakkaammat ovat paikallisten lisäksi niitä, jotka Tenojoella jatkavat tulevana kesänä kalastusta. Itsekkäästä perspektiivistä katsoen tietenkin ymmärrän päätöksen nostaman närästyksen, mutta mielestäni tärkeintä lopulta on kuitenkin lopputulos, eli että Tenojoen lohta kalastetaan vähemmän. Kattavatpa korkean hinnan maksavat massimiehet edes osan paikallisten menetetyistä matkailutuloista maksamalla korkeampaa hintaa luvistaan.

Lohenkalastajat Tenojoella (Wikimedia Commons)

Joka tapauksessa, mikäli asiasta vääntäminen olisi taas kerran jatkunut vuosi toisensa jälkeen, kuten tähänkin asti, niin jossain vaiheessa ei olisi enää ollut lohta, jonka pelastamista Tenojoella olisi voinut enää edes miettiä. Ikävä tosiasia on se, että Tenon lohta on ylikalastettu pitkään ja tällaisessa tilanteessa ratkaisuksi ei yksinkertaiseksi ole enää tarjolla sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat kivuttomia tai miellyttäisivät kaikkia. Mikäli sellaisia vaihtoehtoja oltaisiin haluttu tarjolle, niihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten. Nyt niiden perään haikailu ei enää auta. Se juna meni jo.

Nähtäväksi kuitenkin jää, että riittävätkö nämäkään toimet suojelemaan Tenojoen lohikannan tulevaisuutta riitävästi. Eniten mietityttää kulkutuksen ja muun verkkokalastuksen vaikutusten jatkuminen, jotka harventavat vuosittain joen lohikantaa omalta osaltaan myös merkittävissä määrin.

Kulkutusta on perusteltu saamelaiskulttuurin varjolla ja ymmärrän toki tämän perspektiivin lähtökohdan, mutta mikäli horisontissa siintää Tenojoen lohen tarun loppu, niin kumpi painaa tarpeen tullen vaakakupissa enemmän - lupa harjoittaa saamelaiskulttuurin mukaista kalastusta joitakin vuosia pidempään, kunnes Teonjoen lohta ei enää ole vai Tenojoen lohen elinvoimaisuuden parantaminen ja sen hyödyntämisen mahdollisuuden takaaminen jälkipolvillekin?

Vain toinen näistä vaihtoehdoista mahdollistaa paikallisten paluun edes jossakin vaiheessa hyödyntämään Tenojokea taloudellisesti matkailualan valttikorttina ja siten turvaamaan paikallista elintasoa ja elinkeinoelämää ja saamelaiskulttuurille sopivaa elintapaa. Vastaavasti vain toinen vaihtoehdoista edistää sitä, että saa itse kunnian kuulua siihen kalastajaryhmään, jotka ovat kalastaneet Tenojoesta pois viimeiset lohet.

Myöhäisruskan Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Oli miten oli, kokonaiskuvassa suurin häviäjä tässä yhtälössä on toimista huolimatta joka tapauksessa paikallinen väestö. Utsjoen seutu elää matkailusta ja matkailu sinne vähenee varmasti merkittävästi lupahintojen radikaalin nousun myötä. Se tarkoittaa väistämättä paikallisen väestön toimeentulojen epävarmuutta ja huonontumista.

Monille meille etelän asukeille tuntuu olevan joskus vaikea ymmärtää, että Lapissa asumisen mukana tulevia huonoja ja epävarmoja tuloja ja niiden lähteitä kompensoi luonnosta saatava ravinto, kuten kala. Sen vuoksi koen, että paikallisilla tulee viime kädessä olla etuoikeus myös paikallisiin kalakantoihin, joten kalastajaryhmistä pienimmän kärsijän tulisi kuitenkin olla paikalliset. Me etelän turistit menemme Lappiin hakemaan elämyksiä, kun taas paikallisille se kalastus merkitsee ruokaa pöytään perheelle.

Omasta mielestäni turistikalastajan valituksia tästä asiasta säestää maailman pienin viulu - ainakin mikäli närästys nousee yksinkertaisesti siitä, ettei pääse nimenomaan Tenojoelle kalastamaan lomareissullaan. Ei sillä, ettenkö ymmärtäisi miten tällainen uutinen tuottaa pettymystä harrastajalle, vaan siksi, että se on hyvin pieni hinta verrattuna siihen, jonka Utsjokelaiset tässä joutuvat maksamaan. Kaikki sympatiani tässä vaikeassa ja tunteita vahvasti pintaan nostavassa asiassa kuuluvat heille.

Jos kuitenkin rakastaa Lappia ja Utsjoen seutua, on siellä muutakin (ja omasta mielestäni enemmänkin) annettavaa etelän asukeille, kuin vain Tenojoki. Hienoja vaellusmaastoja ja kalavesiä löytyy esimerkiksi Kaldoaivin erämaa-alueelta, sekä Paistunturin erämaa-alueelta, jonne itsekin suuntaan tulevana kesänä. Toivoa sopii, että Tenon lohikannan elinvoimaisuus tulee näyttämään tulevaisuudessa paremmalta. Sillä välin voit tukea paikallista matkailuelinkeinoa Utsjoen seudulla kyllä hinnankorotuksista huolimattakin. Rakkautensa kalastukseenhan voi kyllä kanavoida melkein missä vain, mutta rakkauden Suomen Lappiin ainoastaan Suomen Lapissa.

Friday, March 31, 2017

Lapin vaellus 2017

Useampi kuukausi on jo tässä ehditty punnitsemaan eri kohdevaihtoehtoja ja muutamaan otteeseen ollaan jo oltu varmoja kohteesta, kunnes onkin sitten aina löytynyt jollakin tapaa parempi tai mielenkiintoisempi tilalle. Reittejä tuli suunniteltua valmiiksi asti useita Lemmenjoen kansallispuistoon, Muotkatunturin erämaahan, sekä Hammastunturin erämaahan. Nyt tilanne on kuitenkin se, että lopullinen kohde on ollut selvillä jo pari kuukautta ja heinä-elokuun vaihteessa vietämme vajaa pari viikkoa leirielämää kalastellen Paistunturin erämaassa, Ylä-Lapin tunturiylängöillä.


Paistunturin erämaan maisemia (Kuva: Minna Jakosuo)

Tämänkertaisen vaelluksen kohteesta ja päämääristä


Paistunturi on laaja erämaa-alue, joka ympäröi Kevon luonnonpuistoa. Paistunturin alueelta löytyy useita vanhoja kammeja, joista osa on jo käyttökelvottomia ja toiset kunnostettu jälleen käyttökelvollisiksi. Alueelta löytyy myös vanhoja kivikaarteita, joita on käytetty ilmeisesti aikanaan peuranpyyntiin ja sittemmin poroerotukseen. Tunnetuin näistä lienee Erttetvárrin kivikaarre, joka on peräisin 1800-luvulta.

Paistunturin alueelta on löydetty todella vanhoja asuinpaikkoja, joista esimerkiksi Mávdnaávzin asuinpaikan iäksi on selvitetty n. 7400 vuotta. Asuinpaikalta on löytynyt kaksi tulisijaa, sekä pieniä kiviesineitä. Eli historiallistakin arvoa Paistunturin alueelta löytyy, mikäli tällaisia nähtävyyksiä haluaa vaelluksillaan käydä katsomassa.

Erttetvárrin kivikaarre (Kuva: Minna Jakosuo)

Koska alue tosiaankin on tunturiylänköä, on luvassa varmasti tuulisia olosuhteita ja siten myös sateen yllättäessä myräkkä voi olla melkoinen. Tästä johtuen olen katsellut eri valmistajien tunnelitelttoja ja vaihtoehtoja on kertynyt useampia. Ensisijaisesti tarve uuden teltan hankkimiselle tulee siitä, että puuttomalla tunturiylängöllä tuulet saattavat yltyä tavallista rajummiksi, niin laavukankaan pystyttämisen voi unohtaa ja siten ruuanlaittoon vaaditaan tilava absidi. Aiemmilla reissuilla laavukangas on ollut mukava lisä ja korvannut teltan absidin ruuanlaittopaikkana huonolla säällä, sillä aiemmin ylhäällä avotunturissa on tullut vain piipahdettua kesken vaelluksen katselemassa maisemia.

Maisemista puheen ollen, mukavana bonuksena Paistunturin korkeuksista saa ihailla myös Norjan puolelta horisonttiin piirtyvää Rastigaisaa, joka yltää vähän yli kilometrin korkeuteen. Eipä sillä, etteikö itse Paistunturin maisemissakaan olisi ihasteltavaa!

Siinä mielessä toki luvassa on helppoa kuljettavaa, että tunturiylängön puusto loistaa poissaolollaan ja kasvillisuuskin on hyvin matalaa, mutta haasteena tietenkin on sitten nousevat korkeuskäyrät, sekä ajoittain rakkainen maasto. Laajoja suoalueita ei myöskään kovin paljoa näin korkealta löydy ja ylipäätään suoalueet eivät muodosta niin tiheää ja yhtenäistä verkostoa, kuin vaikkapa Pöyrisjärven erämaassa.

Puuttomuus on kuitenkin myös ehkä Paistunturin ikävin puoli allekirjoittaneelle, sillä se merkitsee sitä, että telttaleirin iltanuotion voi unohtaa. Joskin ajatuksissa on käynyt, että jokainen meistä ottaisi edes klapin tai pari mukaan, jotta saataisiin edes kerran tehtyä nuotio tunturissa. Sen lisäksi täytyy yrittää patikoinnin lomassa pysähdellä keräämään mukaan risua ja muuta pientä puutavaraa, mikäli sellaista sattuu löytymään kun välillä laskeudumme korkeuskäyrällä alemmas. Retkikartan ilmakuvien perusteella parina päivänä reitillemme saattaa osua sellainen alue, jossa kasvaa niukalti tunturikoivikkoa. Eritoten mahdollista kalasaalista olisi mukava päästä kypsentämään avotulella Trangian pannun sijasta.

Nuotiomahdollisuuksien jäädessä näin vähäisiksi, tarkoittaa se myös sitä, että mukana on rehattava ainakin jonkin verran tavallista enemmän polttoainetta Trangiaan, joka tietenkin tarkoittaa lisää painoa rinkkaan.

Yön hämärä laskeutuu Paistunturin erämaan ylle (Kuva: Minna Jakosuo)

Tuttuun tapaanhan siis kalastus on tietenkin merkittävässä roolissa tälläkin reissulla, joten saalista ainakin yritetään saada. Se on sitten eri asia onko lopputuloksena saalista vai pelkkää yrittämistä. Joka tapauksessa, tällä kertaa on mahdollisuus ensimmäistä kertaa minulle uuteen kalalajiin saaliskalana, eli rautuun. Myönnettävä on, että tämä seikka vaikutti isolta osin myös Paistunturin erämaan valikoitumiseen lopulliseksi kohteeksi.

Mikäli viime vuotisella Pöyrisjärven erämaavaelluksella peseytyminen oli veden kylmyyden vuoksi, vaikkakin virkistävä, niin jokseenkin ei kovin miellyttävä kokemus, niin tällä kertaa vesi tuskin on ainakaan lämpöisempää. Saunaanhan ei siis tälläkään reissulla päästä ja tupia reitillemme osuu yhden kappaleen verran.


Muonituspuoli


Mahdollisen kalasaaliin lisäksi muonituspuolta hoitanee näillä näkymin kuivatun jauhelihan kyljessä erilaiset valmiskastikkeet, sekä couscous. Tuon lisäksi saatan kuivailla mukaan myös vähän sipulia. Tällä kertaa myös otamme reilusti enemmän mukaan minun ja avopuolisoni suurta vaellusherkkua, nimittäin italianpataa. Jonkinlainen perverssi suhde tuohon ruokaan on nimenomaan vaelluksen yhteydessä päässyt syntymään ja mitäpä sitä turhia kieltämään.

Mahdollisesti yhdelle tai kahdelle päivälle saatan myös ottaa perinteisen ja nopean sapuskan, eli valmismuusia, jonka sekaan Ridderheimsin olutmakkaraa paloiteltuna. Tämä on niin nopea valmistaa, että silloin kun on kova nälkä, mutta kuitenkin kiire kalaan, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

Tarkoituksena olisi myös kuivatella soppa-aineksia mukaan sen verran, että mikäli kalaonni suosii tarpeeksi, niin voisi jonakin päivänä tehdä kalasopan koko seurueelle. Muutoin raaka-aineiden kuivattelu jäänee jauhelihaa ja sipulia lukuun ottamatta tällä kertaa vähälle.

Aamiaistarpeisiin ajattelin ottaa kahvin seuraksi Leksandsin Jälkiuuninäkkileipää, jonka päälle todennäköisesti voita, juustoa ja meetvurstia. Voita tosiaan ajattelin tällä kertaa ottaa mukaan ja toivoa, ettei mitään pahempia helteitä satu kohdallemme. Koska mahdolliset kalasaaliimme joudumme pääosin kypsentämään Trangialla ja pannulla, niin voi on oikeastaan pakko ottaa mukaan siinäkin mielessä.

Välipalat ovat vielä mietinnän alla. Viime reissulle ostetut Lidlin muro- ja myslipatukat eivät liiemmin maistuneet ja niitä onkin nyt kaappi pullollaan, joten tällä kertaa en taida ainakaan niitä kannella turhaan mukana.

Ateria erämaassa


Mitä lähtee mukaan?


Mukaan lähtee jälleen haspelivapa, sekä mahdollisia tyynen kelin pintasyöntejä varten perhovehkeet. Jonkin verran viehehankintoja on jo tullut tehtyä ja jonkin verran on vielä tekemättä. On tullut ostettua läjä Eumerin Spintubeja, sekä yksi Kuusamon Helmi-Räsänen, joita aion vielä ostaa ainakin yhden lisää. Tämän lisäksi täytyy pistää tilaukseen Mantereen lippoja ja mahdollisesti harvinaisempana Rapalan Minnow spoon Treble Triplejä pikkukoossa. Minnow spoonhan ei tietenkään ole mikään harvinaisuus, mutta nuo pikkukoon mallit ovat. Niitä en ole montaa kertaa nähnyt ja todennäköisesti edessä onkin niiden tilaaminen ulkomailta. Ja tietenkin mukaan lähtee myös luotto-Lottoja, Meppsejä, sekä muutama pikkuvaappu.

Ja kuten ylempänä jo mainitsin, niin mukaan lähtee uusi telttakin, jonka valmistaja, sekä malli ovat vielä itsellenikin toistaiseksi mysteeri. Siitä todennäköisimmin tulen reissun jälkeen myös kirjoittelemaan blogiini arvion.

Ensimmäistä kertaa mukaan lähtee myös merinovillapaita, jollainen on jo pitkään pitänyt ostaa, mutta hankinta on aina vain lykkääntynyt syystä tai toisesta. Nyt ostin XXL:stä alennuksesta Devoldin Breeze Man Shirtin (hilpeä nimi). Alkuperäinen hinta oli 50e, mutta paita maksoi nyt alennuksessa 30e. Sama paita maksaa Scandinavian Outdoorin sivuilla näköjään 74e. Nähtäväksi jää, jättäisinkö yhden fleecepaidan pois matkasta tämän merinovillapaidan vuoksi. Toistaiseksi tämä on ainakin yllättänyt todenteolla lämpimyydellään, vaikka onkin todella ohut. Ei todellakaan turhaa hehkutusta ole merinovillasta kuultu.

Uusia sadevaatteita on myös harkinnan alla. Olen kovasti koittanut etsiä myös käsiä kunnolla peittävää sadeviittaa, jossa olisi kunnollinen vesipilariarvo ja joka yltäisi polviin asti. Sadeviitan kaveriksi on ollut ajatuksissa ostaa vedenpitävät säärystimet, jotka toisivat lisäsuojaa kosteutta vastaan myös kengille. Nähtäväksi kuitenkin jää, millaiseen lopputulokseen tämän suhteen lopulta päädyn, sillä aivan optimaalista vaihtoehtoa ei omaan budjettiin nähden ole vielä löytynyt.

Muutoin mitään erityisempiä uusia hankintoja tai muutoinkaan erityisempää varustetta ei ole reissulle mukaan lähdössä.

Mobiili koti Paistunturin erämaassa (Kuva: Minna Jakosuo)

Rinkan painon suhteen tavoite olisi jälleen max 25 kg, mutta yllätyn suuresti, mikäli pääsen edes kilon verran tavoitteessani tuon rajan alle. Kalastusvälineet ja reissun pituus huomioiden painoa kertyy väkisinkin. Jossakin vaiheessa edessä on tosin rinkan päivitys kevyempään, jolloin saanee karsittua ainakin kilon verran pois painosta. Fleecekerroksetkin varmaan tulen pikkuhiljaa korvaamaan 100% merinovillalla, joten sen lisäksi että paino kevenee hieman, niin tilaa tulee rinkkaan selvästi enemmän.

Myöskin, ellei mitään yllätyksiä ilmaannu, niin vaellusporukan kokoonpano on nyt ensimmäistä kertaa sama kuin yhtenä kertana aiemmin, eli siis uusinta Pöyrisjärven vaelluksen kokoonpanolla. Aiemmilla kerroilla ei ole kertaakaan ollut täysin sama porukka matkassa toista kertaa, mutta kerta se on ensimmäinenkin!

Tuesday, February 28, 2017

Muutama ajatus luontosuhteestamme

Luonnonhelmassa

Me suomalaisethan olemme tunnetusti toisia (ja eritoten tuntemattomia) ihmisiä karttavaa kansaa. Netissä on lukuisia kuvia meistä seisomassa bussipysäkillä rivissä metrien hajurakoa seuraavaan bussia odottavaan pitäen. Emme todellakaan tervehdi tuntemattomia ihmisiä kaupunkien kaduilla, emmekä edes pienemmissä kylissäkään. Moni karttaa naapureidenkin näkemistä rappukäytävässä, puhumattakaan heidän kanssaan samaan hissiin joutumisesta.

Jokaiselle Lapinvaeltajalle, sekä kansallispuistojen ja retkeilyalueiden päiväretkeilijöillekin on varmasti hyvin tuttu tapahtuma, kun vastaan polulla kävelee tuntematon ihminen tai vaikka useampikin, joiden kohdalla kaupunkikäyttäytymisestämme poiketen tapahtuu molemminpuolinen tervehdys. Kaiken lisäksi tervehdys on vielä melko poikkeuksetta aidosti iloinen, eikä mikään velvollisuudentunteesta suoritettu naapuritervehdys.

Autiotuvilla ja taukopaikoilla jutustelu siirtyy tervehtimisestä vielä pidemmällekin. Kysellään mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Udellaan myös mahdollisista jokien ylityksistä ja tulevien päivien säätiedoista. Joskus harvoin jopa saatetaan löytää luottoa sen verran tuntemattomaan kanssaretkeilijään, että annetaan vinkki hyvästä kalapaikasta. Useimpien maiden kansalaisille tällainen lienee, jos nyt ei aiheiltaan, niin luonteeltaan varsin tavanomaista ja arkipäiväistä sananvaihtoa kaupunkielämässäkin, vaan ei meille.

Tästähän voisi vetää johtopäätöksen, jos toisenkin. Sen lisäksi tästä nousee mieleen liuta kysymyksiä meistä kansana ja ihmisinä ylipäätään. Herää muun muassa kysymys, että olemmeko edelleen niin metsäinen kansa, että koemme olevamme enemmän kotonamme luonnonhelmassa, kuin osoitteessa, joka virallisten tietojen mukaan maistraatissakin on merkitty kodiksemme?

Mikä saa meidät suhtautumaan niin paljon suopeammin ja luottavammin toiseen ihmiseen luonnonhelmassa, kuin sivilisaation parissa? Onko kyseessä vain yksi oire, joka kertoo jostain suuremmasta ongelmasta elostamme modernisoituneessa yhteiskunnassa? Poltammeko hitaasti itseämme loppuun eläen kaupungin sykkeessä ja suurissa asuinkeskittymissä? Eläisimmekö luonnonhelmassa onnellisempina, kuin urbaanissa ympäristössä?

Viimeisen kysymyksen osalta ainakin on varmaa, että luonnossa liikkuminen on meille todistetusti ilmainen lääke niin henkiseen, kuin fyysiseenkin hyvinvointiin. Pitäkäämme sitä arvossa ja huolehtikaamme myös vastapalveluksena luonnon omasta hyvinvoinnista. Suhteemme luontoon on vuorovaikutteinen - niin hyvässä kuin pahassa.

Varisten lentonäytös