Tuesday, January 31, 2017

Tarkennusta erääseen autiotupaohjeeseen

Luirojärven tupa

Varsinkin me Lapissa retkeilevät käytämme autiotupia ainakin toisinaan. Vaikkakin kanssavaeltajat ovat lähestulkoon poikkeuksetta mitä huomaavaisinta sakkia, joilla maalaisjärki pelaa ja kellotapulissa raksuttaa, niin sekaan kuitenkin silloin tällöin saattaa mahtua ajattelemattomampaa, kokemattomampaa tai jopa itsekkäämpää kulkijaakin. Yksi tapaus viime ajoilta nousi otsikoihin astikin. Tapauksen löytää yksityiskohtaisemmin selostettuna tästä.

Olen törmännyt muutamaan otteeseen itsekin sellaiseen tulkintaan eräästä autiotupasäännöstä, joka ehkä hitusen itsekkäämmistä lähtökohdista (alitajuisesti tai tietoisesti) sitä tavaavalle voi tuntua loogiselle, muttei ole sitä todellisuudessa alkuunkaan. Kyseinen sääntö kuuluu siis seuraavasti:

"Anna tilaa uusille tulijoille, viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä."

Tätä on siis tulkittu joidenkin toimesta siten, että mikäli tuvalle saapuessaan nukkumatilaa ei sisällä ole, tulisi ensimmäisenä saapuneen tehdä tilaa huolimatta siitä, onko viimeisenä saapuvalla edes mikään pakottava tarve päästä tupaan yöksi. Tätä perspektiiviä on jopa tarkennettu niin, että kannattaa siis saapua tuvalle mahdollisimman myöhään, jotta on varma paikka tuvassa ja siten ei tarvitse ottaa vaellukselle välttämättä edes telttaa mukaan.

Tässä vaiheessa meinaa jäädä vain suu auki tuijottamaan ja miettimään, että mistä edes alottaisi selittämään. No, yritetään nyt kuitenkin...

1) Teltta tai jokin muu retkeilymajoite on oltava aina mukana vaelluksella, aikoi sitten yöpyä tuvissa tai ei. Vaikka olisit varannut joka yöksi varaustuvan, on silti aina riski, että eksyt tai tapahtuu jokin tapaturma, jonka vuoksi et löydä tai ehdi tuvalle yöksi ja joudutkin nukkumaan maastossa. 
2) Teltta tai jokin muu retkeilymajoite on oltava aina mukana vaelluksella siitäkin syystä, että myös sinä voit olla se, jonka on tehtävä tilaa yöllä tuvalle saapuneelle, joka on uponnut vaikkapa kainaloita myöten suohon kylmänä syysiltana. 
3) Mikäli tuvalle saapuessasi se on täynnä, on suositeltavaa pystyttää mukanasi oleva retkeilymajoite yöksi. Ruuanlaiton voi hoitaa edelleen tuvan puolella (toki hyvissä ajoin, eikä yömyöhällä), vaikka nukkuukin teltassa. 
4) Täydelle tuvalle tullessaan vaeltaja voi - ja hänen toki kannattaakin -  tarttua tuohon ohjeeseen, mikäli hänellä on sille oikeasti tarve. Tällainen tarve voi johtua esimerkiksi siitä, että on eksynyt reitiltään ja on joutunut taittamaan useamman kymmenen kilometriä sateessa ja on siten erittäin uupunut ja kylmissään. Eli siis sellaisessa tilanteessa, jossa tuvalle saapuva on vähintäänkin lievässä hätätilanteessa. Ohje ei ole tarkoitettu sitä varten, että siihen vedottaisiin kun mukavuudenhaluisuus puskee pintaan. Se, että haluaa nukkua mieluummin tuvassa kuin teltassa, on vain mukavuudenhaluisuutta. 
5) Toisaalta, tupaan saadaan kyllä mahtumaan enemmänkin nukkujia kuin suositukset ehdottavat, mutta asia kannattanee ottaa kohteliaasti ja asiallisesti puheeksi muiden tuvalla olijoiden kanssa. Varsinkin huonoissa sääolosuhteissa tämä voi olla suositeltavaa. Mikäli asettaudutaan nukkumaan lattialle, tulee luonnollisesti kiinnittää huomiota mm. siihen, ettei ole liian lähellä kamiinaa tai ettei ole toisten tiellä, jos lavereilta tulee pimeän aikaan tarve lähteä ulkokäymälään.
Karapuljun autiotupa

Ja tarkennettakoon nyt vielä se, että allekirjoittaneella ei ole oma lehmä edes ojassa, sillä lukeudun heihin, jotka saapuvat tuvalle viimeisien joukossa.

Joka tapauksessa, olen pyöritellyt tätä asiaa päässäni jo pari vuotta ja päädyinkin hiljattain lähettämään kaikkiin Lapin luontokeskuksiin pitkän sähköpostin asiaan liittyen, jotta voisin tarkentaa kyseisen ohjeenpätkän tulkinnan. Kerroin millaiseen näkemykseen kyseisestä ohjeesta olen muutamia kertoja törmännyt ja kerroin oman näkemykseni miksi sellainen ei käy mitenkään järkeen. Muutamasta ehti tulla sähköpostia ja ihmettelinkin miksi vastausten määrä jäi aika pieneksi, kunnes sitten lopulta - ja minulle yllättäen - Metsähallitukselta tuli asiakaspalvelupäällikköjen koostama yhteinen vastaus.

"Viime aikoina autiotupien etiketti on saanut huomiota lehtien palstoja myöten: http://www.iltalehti.fi/matkajutut/201612272200045833_ma.shtml. Lähetit viestisi useampaan luontokeskukseen ja pyysit jokaista kommentoimaan. Päädyimme kuitenkin Metsähallituksen asiakaspalvelupäälliköiden kanssa lähettämään yhden yhteisen vastauksen – toimikoon tämä samalla ohjeistuksen selkeyttäjänä myös talon sisällä toimiville.

Luontoon.fi –sivustollamme esittelemme ohjeita autiotupien käyttäjille (http://www.luontoon.fi/tuvat/tupatyypit/ohjeitaautiotupa). Olemme huomanneet ohjeistuksen tarpeelliseksi, koska niin kotimaisille kuin ulkolaisille asiakkaille on hämärtynyt autiotupiin liittyvä hieno suomalainen vaellusperinne. Autiotupien alkuperäinen tarkoitushan on ollut tarjota suojaa kairassa kulkijalle erilaisissa sääilmiöissä. Ohjeistuksen punaisena lankana on toisten huomioiminen – majoitutaanhan siinä vieraiden ihmisten kanssa samoissa tiloissa. Ohjeistuksemme kohdassa kuusi on mainittu ”Anna tilaa uusille tulijoille, viimeksi tulleilla on etusija yöpyä”. Tärkeä sana tässä on tuo etusija. Se ei tarkoiteta sitä, että aloitetaan keskustelu siitä, koska kukakin on saapunut, vaan että tuvalla jo olleella ja levähtäneellä on enempi voimia antaa tilaa uudelle tulokkaalle. Hyvässä yhteishengessä voidaan tarvittaessa käydä keskustelu siitä, kuka siirtyy telttaan nukkumaan tai jatkaa matkaa eteenpäin. Itsekkyys, vaatimukset ja kyynärpäät eivät istu autiotupien perinteeseen. Oman majoitteen ottaminen vaellukselle mukaan on omasta turvallisuudesta huolehtimista. Onhan sään yllättäessä nopea leiriytyminen usein se paras vaihtoehto. Lisää retkeilyn turvallisuuteen liittyvistä asioista löydät Retkeilyn ABCstä kohdasta turvallisuus (http://www.luontoon.fi/turvallisuus)."

Osa otti kantaa vähäsanaisemmin ja osa kiitettävän tarkkaan ja laaja-alaisesti. Tässä vielä pari vastausta luontokeskuksilta, jotka vastasivat omankin kantansa asiaan. Ensin Pallastunturin luontokeskuksen perspektiivi asiaan:

"Moikka Antti,

pohdimme tuota asiaa Pallastunturin luontokeskuksella vähän samoin aatoksin kuin sinäkin. Vanha autiotupasääntö on aika kökkö ja epäselvä. Ehkä se on alun perin syntynyt siihen tarpeeseen, että tiettömien taipaleiden takana on joskus sattunut, että kulkijat ovat majoittuneet yöksi tai kahdeksi tai jopa kolmeksi autiotupaan ja uusien kulkijoiden tulessa ovat sanoneet, että tupa on täynnä, jatkakaa matkaa.. Eli oikeasti lienee ollut tarkoitus määrätä, että yön yli levänneiden, syöneiden ja vaikkapa vaatteensa kuivanneiden kulkijoiden on annettava tilaa uusille tulijoille. Tai, jos tulijoilla oli selkeä hätä ja huonot kamppeet, niin oli järjestettävä asiat niin, että suojaa tarvitsevat sitä saavat. Nykyisessä ryntäyksessä ja kulkijoiden ruuhkassa tuo vanha ohje ei enää toimi, vaan saa siis aikaan hämmentäviä tulkintoja. Ohje pitäisi päivittää vastaamaan nykypäivää. Kukaan ei siis saa varata autiotupaa omaan tai ryhmänsä käyttöön ja väittää olevansa syystä tai toisesta etuoikeutettu. Täytyy sovitella tilanteen mukaan."

He myös kyselivät olisiko minulla ehdotusta kyseisen kohdan uudelleenmuotolemiseksi, mutta tähän en ole vielä ehtinyt paneutumaan kunnolla.

Tässä vielä näkemys Kilpisjärveltä:

"Hei,

olet kirjoittanut mielestäni hyviä havaintoja alla olevaan kirjoitukseesi.

Pyrimme aina muistuttamaan teltan tarpeellisuudesta niin hätämajoitteena kuin myös silloin kun varaustupaa ei ole varattu, jolloin petipaikkaa ei ole varmistettu. Varsinkin pohjoisen karuissa ja muuttuvissa olosuhteissa autiotupien välilläkin voi tarvita pahalla säällä hätämajoitetta.

Autiotuvan käytössä olen enemmänkin linjalla ’sopu sijaa antaa’ kuin että ensimmäisenä tullut automaattisesti lähtisi tuvasta pois, niin hieno kuin ajatus onkin. Erikseen on tietysti tapaus, jossa tupaan ei kerta kaikkiaan mahdu enää ketään ja tullut on aivan uupunut ja tarvitsee lämpöä ja lepoa. Parhaimmillaan pienessä Pyhäkeron autiotuvassa (osin ulkovaraston puolella) on yöpynyt 23 retkeilijää samalla kertaa."

Kyseistä ohjetta ei siis pidä tulkita kirjaimellisesti, minkäänlaisia välimerkkejä rakastellen. Jos joku kuitenkin näin erehtyy tekemään, toivon tilanteen toisen osapuolen tekevän ohjeen oikean tulkinnan ja tarkoituksen selväksi ja pitävän siitä kiinni - asiallisesti totta kai.

Takkaselän varaustupa

Itse en ole törmännyt ns. mätiin omeniin omilla vaelluksillani. Vaellus- ja retkeilyharrastuksiin ryhtyvillä aloittelijoilla saattaa olla vaikeuksia ymmärtää millainen henki näissä harrastuksissa on harrastajien keskuudessa. Oman kokemukseni mukaan ihmiset ovat keskimäärin huomattavasti reilumpia, rehellisempiä ja huomioon ottavampia toisilleen erämaassa liikkuessaan, kuin ns. sivistyksen parissa. Mikäli harrastukseen ryhtyy kyynärpäätaktiikkaa käyttäen, on asenne täysin väärä. Henki näissä piireissä on siis hyvä ja toisia huomioiva. Maastoon lähdettäessä jokainen harrastaja myös hyväksyy, sekä ymmärtää sen tosiasian, että on oltava valmis yöpymään niin teltassa kuin tuvassakin. Tämä ei ole kesämökkeilyä, jonka lisäksi teltan pitäminen mukana on myös oman turvallisuuden kannalta välttämätöntä.

Jos telttaan majoittautuminen ns. normaaleissa vaellusolosuhteissa tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta, on kyseessä asenneongelma ja vastuu siitä koituviin ongelmiin ja ongelman korjaamiseen on vain sinulla itselläsi. Monella kokemattomalla harrastajalla se johtuu nimenomaan kokemattomuudesta ja siitä pääsee yli hyvin nopeasti, kun telttaöitä tarpeeksi viettäneenä ymmärtää, ettei se teltassa yöpyminen normaaliolosuhteissa ole millään mittarilla mitattuna ikävää. Jos teltassa yöpyminen tuvan sijaan tuntuu liian isolta palalta haukattavaksi, kannattaa harjoitella sitä teltassa nukkumista tottumiseen asti, ennen kuin lähtee vaellukselle Lappiin.

Yksi helpottava ohjenuora nyt alkuun on ainakin se, että mikäli vaelluspäivän päämääränä on saapua jollekin tuvalle, niin asennoituu asiaan ajatellen etukäteen mieluiten näin; "Saapa nähdä onko tuvalla tilaa." Näin ei ole tiedossa massiivista pettymystä tuvalle saapuessa, mikäli tupa onkin täynnä ja tiedossa on telttayö tuvan sijasta.

Friday, December 30, 2016

Vuosi 2016 takana ja vuosi 2017 edessä

Vaikka vuotta 2016 on kirottu ympäri mediaa kuluneet viikot, niin itselleni se oli ainakin siinä määrin onnistunut, että pääsin käymään kahdesti vaelluksella Lapissa. Kevyempiä retkiä tuli tehtyä mm. Helvetinjärven kansallispuistoon, Seitsemisten kansallispuistoon, sekä Teijon kansallispuistoon. Kuten tänne jo aiemmin päivitin, niin hankin myös uuden objektiivin kameraan - joskin kuvaaminen jäi tänä vuonna vaelluksia lukuun ottamatta harmittavan vähälle. Siltä osin pyrin tulevana vuonna skarppaamaan!

Vaikka vuosi on (etenkin onnistuneiden) valokuvien suhteen ollut henkilökohtaisesti köyhähkö, niin ajattelin kuitenkin jakaa muutaman enemmän tai vähemmän luontoaiheisen kuvan tänne, joita on tullut räpsittyä kuluneen vuoden aikana. Osa räpsitty parvekkeelta, osa etelän kansallispuistoissa, osa ties missä.

Näihin sanoihin, näihin tunnelmiin - hyvää ja kokemusrikasta vuotta 2017 kaikille luonnossa liikkujille!


Paavolan tammella

Terhot

Sienessä

Vaanija

...roomsmushroomsmush...

Kita

Punatulkku

Pärriäinen

Ilveksen jälkiä Urjalassa

Mustarastaan laulu

Teijo

Frakkitakki

Kurjet ottavat suunnan uudelleen

Korento

Matkantaittaja

Peipon laulu

Bää

Kyy

Wednesday, November 30, 2016

Ruskavaellus 2016 - Kuskoivalta Takkaselälle, Takkaselältä Sorsatunturille ja takaisin


Pöyrisjärven vaellusraportin koostaminen oli vielä hyvin vaiheessa ja flunssa vaivasi blogistia, kun yllättäen kaverilta tuli ehdotus lähteä seuraavalla viikolla myöhäisruskaa katsastamaan jonnekin päin Lappia. Alkuun olin hieman epävarma, koska budjetti oli tiukilla ja flunssa ei näyttänyt merkkejä luovuttamisesta. Kaveri kertoi itsekin kärsivänsä vielä flunssan oireista ja tarjoutui samassa lauseessa kustantamaan polttoainekulut. Kuka tässä vaiheessa enää voisi kieltäytyäkään? En ainakaan minä.

Reissun suunnittelu hoidettiin nopealla aikataululla ja aivot flunssaisessa sumussa. Kohteeksi valittiin ensin Tuntsan erämaa, mutta Vaellusnetissä vinkkejä saatuani alueen muista kohteista, vaihtui reissun määränpää kuitenkin Tuntsan erämaan eteläpuolelle. Muutamat kuvat Kuskoivalta ja Sorsatunturilta riittivät vakuuttaamaan kohteen oivaksi valinnaksi vuoden toiselle vaellukselle. Erityiset kiitokset vielä kartan lahjoittamisesta Vaellusnettiläiselle nimeltä rastigaissa!

Edellinen reissu oli ollut ajoittain vaativampaa menoa, joten tällä kertaa koitin suunnitella reissun niin, ettei tarvitsisi tarpoa suossa ja muutenkin eteneminen olisi leppoisaa. Mukaan pakkasin kameralle jalustan, jos sattuisi näkymään revontulia. Rinkka ei painanut juuri mitään, joten muutaman kilon lisäpaino ei haittaisi pätkääkään, jos saisi räpsittyä kuvia revontulistakin.

Matkaan lähdimme 21.9. aikaisin aamulla. Uskolliset vankkurit saimme jälleen lainaan Ahdilta ja Eevalta (kiitokset jälleen kerran). Ensimmäinen yö oli tarkoitus viettää Syötteen kansallispuistossa ja jatkaa siitä sitten kohti Savukoskea noutamaan avaimet Takkaselän varaustuvalle. Oulussa eräällä huoltoasemalla tankkaamisen jälkeen kuitenkin vankkurimme olivat toista mieltä, kun koitin siirtää auton tankkauspisteeltä parkkiruutuun. Käsijarru oli jumittunut ja seuraavat toista tuntia kului rattoisasti perkeleitä ilmoille heitellen, kun tunkkikaan ei ollut kovin yhteistyöhaluinen.

Saimme kuin saimmekin lopulta jarrun auki ja renkaan takaisin paikoilleen. Viivästyksen vuoksi päätimme jäädä yöpymään eräälle sorakuopalle, jossa olimme yöpyneet muutama vuosi aiemmin samalla autolla.

Vankkurit

Volkswankkurit

Aamulla herättyämme päätimme nauttia aamiaisen Pudasjärven ABC:lla, kuten edellisellä UKK:n reissullakin. Koht'sillään olimmekin taas matkalla ja muutaman kymmenen kilometriä ajettuamme vetelemässä aamiaista ääntä kohti. Pikaisen toimituksen jälkeen taas matkaan ja keula kohti Savukoskea.

Autissa ikkunoista näkyi sen verran kaunista maisemaa, että päätimme vetää U-käännöksen ja ajella Kemijoen rantaan katsastamaan näkymää tarkemmin.

Ruskan värjäämää puustoa näkyi vesistön ympärillä mukavasti ja mieltä lämmitti nähdä erityisesti padon kiertävät kalaportaat.

Pato

Ruskan värejä Autin padolla

Aikamme kuvia räpsittyämme hyppäsimme jälleen vankkurien kyytiin ja suuntasimme Kemijärven kautta Savukoskelle noutamaan luontokeskukselta avaimet Takkaselälle. Avaimia noutaessa huomasimme tiskillä läjän villaisia pannulappuja, joten sovimme ottavamme pari mokomaa mukaan ja jättää ne Sorsan kodalle.

Taas takaisin autoon ja sitten keula Sallaa kohti. Muutama kymmenen kilometriä vielä asfalttia, sitten suunnilleen 70 kilometriä soratietä kohti Kuskoivan juurella seisovaa Nuoluskurun kotaa. Matkalla näkyi todella kaunista jokimaisemaa, sekä useakymmenpäinen porotokka, jonka kiimaiset kaksilahkeiset ottivat toisistaan mittaa keskellä tietä, hidastaen hieman matkantekoamme.

Pysähdyimme tiensivuun pieneksi hetkeksi ja totesimme, että yksi pölykapseleista oli irronnut. Mahdollisesti tämän soratien varrella, sillä monttuja oli riittänyt sen verran, että rytyytystä riitti niin autolle, kuin autossa istuvillekin, joten eiköhän siinä ole hyvät saumat myös pölykapselin höllentymiselle.

Viimeiset kilometrit olivatkin jo selvästi hitaampaa kuljettavaa. Kuoppia ja isoja kiviä riitti. Tavallisella henkilöautolla ei tälle tielle olisi asiaa, mutta olimme osanneet tähän varautua ja siksi vankkurimme olivatkin erityisen mukava lisä reissuumme nytkin.

Pääsimme ajamaan kodan pihaan asti, jossa olikin parkissa kaksi isoa pakettiautoa. Ensimmäisenä mietimme, että näinkö ruuhkaista täälläkin on, kunnes sitten jonkin aikaa lähimaastoa haravoidessamme huomasimme useita thaimaalaisia marjanpoimijoita, joten yhdistimme autot ja poimijat yhteen. Mietinnän alle kuitenkin jäi, että mitä he oikein keräävät tähän aikaan vuodesta, kun marjoja maastossa oli hyvin niukalti. Variksenmarjojako?

Nuoluskurun kota

Pidimme kodassa tulia, kun thaimaalaisia marjanpoimijoita alkoi tulemaan pikkuhiljaa joka ilmansuunnasta autoille mielettömän kokoisten marjasäkkien kanssa. Säkit tyhjennettiin pakettiautoihin ja poimijat lähtivät pitkän ja raskaan päivän päätteeksi kohti väliaikaista kotia - minne lie.

Vietimme iltaa kodassa ja lähiympäristössä välillä kierrellen. Kodan takana näkyi seuraavan päivän ensimmäinen etappimme, eli Kuskoiva, jonka huipulta oli näkymät käytävä katsastamassa.

Kuskoiva häämöttää

Kota eräästä perspektiivistä

Blogisti eräästä perspektiivistä

Tulet

Opasteet suuntaan, jos toiseen

Pusikossa

Ilta oli jo pimentynyt ja Ella oli ehtinyt käymään autossa yöpuulle, kun Teron ja minut havahdutti kotaan kantautuva lähestyvän auton äänet ja pian oven ikkuna oli ajovaloista valkoinen. Hetkeä myöhemmin ovea raotettiin ja iäkkäämpi mies kyseli, että onko kodassa tilaa parille yöpyjälle. Yksi metsästyskoirista oli kuulemma jäänyt tunturiin, kun ei GPS-pantaan saatu yhteyttä, eikä kotiinkaan asti uskalla lähteä kaveria jättäen oman onnensa nojaan niin pitkäksi aikaa. Tilaahan kodassa oli!

Saimme siis kotaan seuraksi iäkkäämmän ja nuorekkaamman metsästäjän. Kuulemma karhumetsällä olivat olleet. Epäilykset eivät kuitenkaan olleet niin ikäviä, että koiralle olisi varsinaisesti sattunut mitään, vaan ongelmana oli että laitteeseen oli ilmeisesti saatava yhteys netin kautta, jolloin katvealueita tulee välillä tällaisella seudulla.

Istuimme tulta pidellen kodassa tunnin verran, lähinnä metsästyksestä jutellen, kunnes oli aika käydä yöpuulle. Seuraavana päivänä olisi aika heittää rinkka selkään ja aloittaa reissun varsinainen vaellusosuus.

Loimu

Pääty

Tero



Päivä 1:


Heräilimme aamulla, todeten että iäkkäämpi metsästäjistä oli lähtenyt autolla tunturiin koiraansa etsimään. Ryhdyimme valmistamaan aamiaista ja sitä nauttiessamme maasturi palasi tunturista takaisin kodan pihaan. Onni ei ollut myötä ja koiraa ei ollut toistaiseksi löytynyt.

Aamiaisen jälkeen rapsuttelin karhustajien kahta muuta koiraa, joista nuorempi narttu oli kovin vaativa rapsuttamisen suhteen. Asteli ensin pää alhaalla viereen, kävi selälleen ja ohjasi sitten tassullaan käden rintaa rapsuttamaan.

Koirista vanhempi, uros

Koirista nuorempi, narttu

Jutustelin metsästäjien kanssa vielä pitkät tovit ja onnistuin hidastuttamaan omaa lähtöämme tunturiin hyvän aikaa. Tarinoita riitti kuultavaksi ja iäkkäämpi metsästäjistä kertoi erään karhunmetsästysreissun tarinan, jolloin haavoittunut karhu pääsi puremaan häntä. Todisteeksi hän nosti toisen lahkeensa ja näytti ikävän näköiset kulmahampaiden jättämät arvet jalassa. Keskustelun lomassa sain muutamia hyviä vinkkejä karhujen käyttäytymisestä, joita en ollut aiemmin kuullutkaan.

Ennen lähtöämme otin vielä molempien metsästäjien puhelinnumerot siltä varalta, että törmäämme reissussa kolmanteen karjalankarhukoiraan. Juttua olisi riittänyt varmasti tuntikausiksi, mutta matkaan oli lähdettävä, jotta olisimme vielä valoisaan aikaan Takkaselän tuvalla.

Lähtökuopissa

Jo aiemmin mainitulle ensimmäiselle etapille, eli Kuskoivan huipulle, ei ollut pitkä matka. Ylös päästyämme emme olleet kovin kauaa ehtineet siis patikoida, mutta flunssan jälkioireissa limaa irtosi ja pieni paussi oli toki paikallaan jo ihan maisemien vuoksikin.

Laskimme rinkat selästä ja nautimme näkymistä ehkä vartin verran, kunnes päätimme jatkaa Kuskoivan etelärinteeltä alas pienen matkaa, kääntyen sen kärjestä hieman länteen ja kohti Takkaselän tuvalle vievää polkua. Tunnin verran patikoituamme tulimme epävirallisehkon oloiselle nuotiopaikalle ja päätimme keitellä vettä kahvia ja teetä varten.

Myöhäisruskan värejä Kuskoivan rinteellä

Tunturimaisemaa

Valoa horisontissa

Ella ja Tero

Tero tuijottaa tunturiin

Tunturiakin voi katsella eräästä perspektiivistä

Soita ja kuusikoita

Yksinäisiä mäntyjä Kuskoivan huipulla

Taustalla mahdollisesti Takkaselkätunturia

Kuukkeleita lehahteli kuusikossa, mutteivät uskaltautuneet tulla kuitenkaan tekemään lähempää tuttavuutta, vaikka kaivoin niille purtavaakin jo valmiiksi esille. Vaellusseurassa ei valittamista ollut, mutta aina seuraan muutama kuukkeli sopisi!

Tauko pidettiin lyhyenä ja lähdimme jälleen taittamaan matkaa. Kuskoivan jälkeen matka oli taittunut kuusimetsässä ja tulisi taittumaan oikeastaan koko matkan Takkaselän tuvalle asti, lukuun ottamatta yhtä hyvin pientä suokaistaleen ylitystä ja yhtä tunturin lakea.

Matkassa

Taukopaikka

Porisija

Kuusimetsä oli vanhaa ja kaunista. Vastaavanlaista kuusimetsää en ollut aiemmin muualla nähnyt. Osa kuusista oli kauttaaltaan naavan peitossa ja niiden oksat olivat kasvaneet hyvin tiheään, joten kuusten alle jäi hyvin peittävä katve, jonne teki melkein mieli jäädä yöpymään.

Takkaselkätunturin rinne oli kohtuullisen jyrkkä laskeutua alas, mutta alas päästiin kuitenkin aivan oma-aloitteisesti ja kahdella jalalla pysyen.

Suota ylempänä tunturissa

Takkaselkätunturilla

Alas päästyämme olimmekin pian risteyksessä, jossa opaste osoitti tuvan suuntaan ja joka sitten löytyikin noin sadan metrin päästä. Patikointiin oli kulunut noin viitisen tuntia ja vaikkei reitti erityisen pitkä tai raskas ollutkaan noin muuten, niin flunssan jälkioireita potiessa teki hyvää saada rinkka selästä ja päästä nauttimaan tuvan ylellisyydestä. Ajatus saunomisesta tällaisissa maisemissa ei toki milloinkaan tunnu huonolta ajatukselta sekään.

Rinkkojen purkamisen jälkeen oli luonnollisesti vuorossa ruuanlaittoa ja ateriointia, joka johti luonnollisesti saunan lämmittämiseen. Tuvassa sauna oli samassa rakennuksessa ja sinne kuljettiin eteisen kautta, joka lienee tupien kohdalla harvinaista. Ei ole omalle kohdalle ainakaan aiemmin sattunut vastaavaa.

Takkaselän varaustupa

Sisätiloja

Lauteet

Kiuas

Köökki

Ikkuna pöydänpäädyssä

Laitoimme pesään tulet ja kannoimme saunaan pesuvettä läheisestä purosta. Saunaa lämmittäessä ilta alkoi hämärtää ja käytimme hyväksemme tuvan erikoista luksusta, nimittäin sähkövaloja. Tuvan seinässähän jo komeilikin aurinkokenno ja tuvan pöydän yläpuolella niinikään valaisin, jossa oli hyvin pienikokoinen hehkulamppu. Sen kun vielä vaihtaisi lediksi, niin olisi kustannustehokkaampaa!

Myös saunasta löytyi valaisin lauteiden alta, vaikkei se aivan mahdottomia valaissut sekään.

Pieni hehkulamppu

Luksusta erämaassa

Minä ja Ella menimme saunaan ensimmäisenä, joskin hieman liian aikaisin, sillä löylyjä ei oikein tahtonut irrota. Tämä oli outoa, sillä olimme lämittäneet saunaa muutaman tunnin. Ella päätti peseytyä ja jättää saunomiseen seuraavaan kertaan. Joskin peseytyminenkään ei aivan toivotulla tavalla mennyt, sillä vesikään ei ollut lämmennyt aivan riittävästi.

Pistimme vielä täyden pesällisen ja avasimme tuhkaluukkua hieman raolleen, jonka jälkeen palasin pyyhe vyötäisillä odottelemaan toiveikkaana kiukaan kuumenemista.

En tiedä mikä oli mennyt aiemmin vikaan, mutta jonkin ajan kuluttua kiuas kävikin sitten todella kuumana. Ella jäi lueskelemaan tuvan vieraskirjaa, kun minä ja Tero menimme ottamaan löylyistä viimein kaiken ilon irti. Ja löylyt todellakin olivat niin kovat, että oli siinä rajoilla, oliko se irti otettu iloa vai mitä, mutta löylyjä ainakin.

Kävimme useaan otteeseen kuistilla vilvoittelemassa ja palasimme sitten takaisin saunan lämpöön. Tähtitaivaasta, saatika revontulista, oli turha haaveilla, sillä taivas oli ollut koko päivän pilvinen ja oli sitä edelleen. Jossakin vaiheessa sähköä ei enää riittänyt ja valaistus vaihtui tunnelmallisempaan kynttilävalaistukseen.

Saunan jälkeen istuimme jonkin aikaa tuvan pöydän äärellä seuraavan päivän reitistä jutellen, kunnes sitten ennen puolta yötä oli jo pakko käydä nukkumaan.

Valonantajat

Valonkantajat

Okei, kynttilöitä, jos ei niin poeettiseksi ryhdytä




Päivä 2:


Herättyäni vilkaisin ensimmäisenä ikkunasta ulos ja taivas oli tasaisen harmaa ja sää sen oloinen, että pieneen sateeseen oli varauduttava. Ilmeisesti aamuyöstä oli jo jonkin verran vettä ripotellutkin.

Aamiaiseksi näkkäriä, jonka päälle voita, juustoa ja meetvurstia, sekä seuraksi kahvia. Saaristolaisleipä oli jäänyt ensimmäistä kertaa ostamatta ja ihan tietoisen valinnan kautta. Vaikkakin se on herkullista ja täyttävää tavaraa, se painaa kuitenkin harmillisen paljon. Näkkäriin päädyin siitäkin syystä, että olin löytänyt varsin herkullisen näkkileivän aikani erilaisia näkkäreitä testailtuani - Leksandsin jälkiuuninäkkärin. Maittavan aamupalan jälkeen pakkasimme rinkat ja siivosimme kämpän.

Aamun näkymät ikkunasta

Matkaan lähdettyämme lähes välittömästi alkoikin tiputella vettä pienenä sumusateena niskaamme, kuten olin ennakoinut.

Navigointivälineinä kartan ja kompassin lisäksi meillä oli kännykässä loistava sovellus nimeltä Mapitare, jonne olin tallentanut ennalta piirretyt reittimme. Matkanteko oli ollut kuitenkin helppoa, koska reitti oli merkitty ja tarvitsi vain seurata punaisia merkkejä. Muutaman kilometrin jälkeen kuitenkin tuli pieni paussi patikointiin, sillä Jäkälätunturin pohjoiskärjessä reitti jakaantui tai siis olisi pitänyt jakaantua kahteen eri suuntaan - ylös tunturin huippua kohti, sekä tunturin länsirinnettä myötäillen matalammalla.

Sumuisen ja sateisen sään vuoksi tarkoituksemme oli jättää Jäkälätunturin kolmen huipun yli kulku paluumatkalle, jolloin toivon mukaan olisi parempi näkyvyys. Risteystä ei kuitenkaan näkynyt missään, vaikka GPS:n mukaan olimme tarkalleen sillä kohtaa.

Suomaisemaa

Lähdimme lopulta seuraamaan punaisia merkkejä ja seurasimme niitä kunnes huomasimme nousseemme jo aika korkealle tunturiin. Olimme kuvitelleet olevamme reitillä, joka kulkee tunturin kylkeä myöden, mutta asia oli ilmeisesti juurikin toisin. Mietimme hetken asiaa uudelleen ja päätimme lähteä polulta alas kohti alempana kulkevaa reittiä Mapitaren avustuksella.

Kuljimme alas hyvän siivun metsäistä rinnettä, kunnes Mapitare ilmoitti meidän olevamme polulla. Harmiksemme emme kuitenkaan nähneet jalkojemme alla tai sen koommin missään muuallakaan lähistöllä mitään eläinten polkuja kummempaa, jotka luonnollisesti kiemurtelivat mistä sattuivat.

Lähdimme kuitenkin seuraamaan joitain polkujen tapaisia, joiden toivoimme olevan oikea reitti, mutta jotka hävisivät kerta toisensa jälkeen ja eteneminen meni Mapitaren tuijotteluksi. Maasto alempana oli selvästi kosteampaa, kun lähestyimme Jäkälätunturin länsipuolelle jäävän suoalueen reunaa, jota sitten lähdimme kaartamaan rinteenmyötäisesti.

Tunturinrinnettä seurattuamme puoleenväliin saakka aurinko pilkisti esiin pilvien keskeltä ja mieli piristyi kummasti. Ehkä tässä vielä sadepäivä muuttuu auringonpaisteeksi!

Jäimme hetkeksi rinteeseen ihastelemaan auringonvalossa kimaltelevia vesipisaroita varpujen lehdillä ja varsilla. Hyvillä mielin jatkoimme tovin kuluttua matkaa, kunnes pilvet peittivät jälleen taivaan täysin ja hento sade pyyhki hymyn jälleen kasvoilta.

Pieni auringonpilkahdus harmauden keskellä saa ilon pintaan

Edelleenkään selvää polkua ei näkynyt missään. Mapitaren mukaan olimme kuitenkin koko aika oikealla reitillä ja ikäväksemme totesimme, että joudumme ylittämään kohtuullisen lyhyen, mutta erittäin märän suonkaistaleen.

Tero paineli yli välittämättä vetisestä suosta, kun minä ja Ella koitimme löytää parempaa reittiä. Sade yltyi ja pian loppui meiltäkin motivaatio kierrellä paremman reittivalinnan perässä ja astelimme märän suon yli. Aivan lähellä oli kartan mukaan nuotiopaikka, jonne tarkoituksemme oli suunnata. Kesti kuitenkin hetken löytää kyseinen nuotiopaikka, sillä se oli piilossa pienessä kuusikossa oksien katveessa.

Nuotiopaikalle päästessämme ropisi jo ihan kunnolla. Onneksi sentään kuuset antoivat sadesuojaa vähäsen. Nuotiopaikka oli jo parhaat päivänsä nähnyt ja siinä oli tulia poltettu viimeksi varmaan vuosikymmen sitten. Istahdimme kuitenkin hetkeksi rinkkojen päälle odottelemaan, josko sade hiljenisi.

Odottelimme kuusenkatveessa kaiketi parikymmentä minuuttia, mutta turhaan. Sade ei ottanut hiljentyäkseen. Tuvalle ei olisi tästä enää pitkäkään matka, joten päätimme ottaa rinkat selkään ja lähteä Mapitaren avustuksella kulkemaan näkymätöntä polkua pitkin ylemmäs rinteeseen, josta pitäisi löytyä jälleen merkitty polku kohti Sorsan kotaa.

Noin 700 metrin päässä näin tolpan, jossa komeili punainen merkki. Näky oli huojentava. Merkistä alkoi laskeutuminen Kaunisoivan rinnettä alas, jonka juurella odotteli suon ylittävät pitkospuut ja vastarinteellä sen toisella puolen Sorsan kota.

Sateessa suolla rämpimisen myötä tulleet harmaat mielenmaisemat kirkastuivat hetkessä. Asiaan vaikutti myös se, että Sorsan kota on komealla paikalla. Takana nousee jylhänä Sorsatunturi ja edessä aukenee leveä suokaistale, jonka toisella puolelta lähtee nousemaan Kaunisoiva ja Jäkälätunturi. Täällä kelpaa olla. Myös ulkomaailmaan yhteyttä kaipaavalle Sorsan kota on ihanteellinen paikka, sillä nettiyhteys täällä pelaa moitteetta.

Ensimmäiseksi sukat ja kengät vaihtoon ja lämmintä vaatetta päälle, jonka jälkeen tietysti tulet kotaan. Luonnollisesti tätä seurasi nälkäisen mahan kuunteleminen ja vaatimusten totteleminen. Paahdoin ritilällä jälkiuunileipää, jonka päälle voita, juustoa ja meetwurstia.

Liekit

Tulisija

Sorsan kota

Edessä kota, takana WC, puuliiteri, sekä Sorsatunturin rinnettä

Kelkkareitillä

Päivä vaihtui iltaan polttopuita pilkkoessa ja kodan lämmöstä nauttiessa. Pimeäkin oli jo tullut hyvän aikaa sitten ja olimme varmoja, ettemme kohtaa tänäänkään muita retkeilijöitä, kunnes kodalle saapui pari nuorta kaveria. He eivät olleet varautuneet siihen, että kodalla olisi muitakin, joten heillä ei ollut mukanaan telttaa. Pojille tehtiin siis nukkumatilaa kotaan, joskin toinen joutui nukkumaan lattialla.

Kaveruksista toinen oli käynyt täällä aiemminkin ja nimien vaihdon jälkeen muistinkin lukeneeni hänen merkintöjään Takkaselän vieraskirjasta.

Molemmilla seurueilla oli osittain sama suunnitelma seuraavan päivän osalta; aamiaisen jälkeen Sorsatunturin huiputus ja sitten kodalle takaisin. Pojat tosin lähtisivät jo takaisin kotia kohti seuraavana päivänä, kun me jäisimme kodalle vielä toiseksi yöksi.

Kenkien kuivattelua tulisijan reunamilla

Ilta kului tulia pidellen, sekä kuulumisia, kokemuksia ja tarinoita vaihdellen niin tältä reissulta, kuin muiltakin. Keskustelunaiheeksi tuli mm. thaimaalaiset marjanpoimijat. Olimme Ellan ja Teron kanssa miettineet aiemmin, ettemme tiedä mitään jalosteita, mitä variksenmarjoista tehtäisiin, mutta kaverukset osasivat nimetä heti pari. Ilmeisesti he todellakin sitten keräsivät variksenmarjoja. Oppia ikä kaikki!



Päivä 3:


Kolmanteen varsinaiseen vaelluspäivään herätys ei liiemmin eronnut aiemmista, sillä taivas oli jälleen pilvinen ja harmaa. Vesisateesta ei tosin mitään erityisempiä viitteitä ollut havaittavissa ja se oli tärkeintä se.

Kodassa alkoi melkoiset markkinat, kun viisi henkeä alkoi valmistamaan aamupalaa ja valmistautumaan Sorsan huiputukseen. Nuoret kaverukset olivat lähtövalmiina ennen meitä ja lähtivät jo edeltä huiputteluhommiin. Emme pitäneet kiirettä, sillä eihän tämä mikään kilpailu ollut. Valmistauduimme lähtöön leppoisalla rytmillä, ja kun viimein pääsimme nousemaan kodan takana olevan pienen kuusikon yläpuolelle, näimme pojat jo Sorsatunturin huipulla.

Nousun alkuosa oli hieman soista ja loppuosa sitten todella kivikkoista. Osa kivistä oli todella kookkaita. Välillä nousu kävi niinkin jyrkäksi, että piti käyttää noustessa apunaan käsiä. Kivien väliin jäävien rakojen yli piti myös harppoa ja raot saattoivat olla 1-2 metrin syvyisiä ja koko homma olisi mennyt jo vaarallisen puolelle, jos kivet olisivat olleet liukkaita.

Kaverukset olivat vielä huipulla meidän saapuessamme ylös asti. Vaihdoimme muutaman sanan ja toivottelimme hyvää kotiinpaluuta, ennen heidän lähtöään takaisin alas kodalle ja sieltä kohti autoa. Me jäimme ihailemaan ja valokuvailemaan maisemia Sorsatunturin laelta suunnilleen puoleksi tunniksi.

Silmähän täällä lepää. Joka suuntaan näkyy tunturimaisemaa ja Sorsatunturin laskeutuessa kaakkoon, on välissä suo, jonka jälkeen kaikki silmiin kantautuva maisema kuuluukin jo Venäjälle. Suomen puolella rajavyöhyke kulkee Sorsatunturin itäisimmästä kärjestä, joten sinne ei ilman lupia ole asiaa.

Valurautaa tunturin huipulla - liekö jostain vanhasta kamiinasta?

Venäjää

Sorsan kodan edustalla olevaa pitkää suoaluetta ja suon toisella puolen Kaunisoiva

Etualalla Jäkälätunturia, taaempana Takkaselkätunturi

Näkymää Venäjälle

Pelkkää Venäjää!

Ella huipulla

Tero huipulla

Huipulla korkeimmalla

Vaikkakin näkymiä oli ilo katsella, ei voinut silti kuin mielessään harmitella tätä jatkuvaa harmautta. Auringonvalo saisi ne vähäisemmätkin myöhäisruskan värit loistamaan kirkkaammin.

Tuuli huipulla oli jäätävä, joten välillä - ja erityisesti objektiivien vaihdon ajaksi - oli haettava tuulensuojaa suurten kivien takaa. Niitä täällä onneksi riittää.

Lähdimme laskeutumaan alas hieman eri reittiä, kuin ylös noustessamme. Käsillä piti avittaa entistä enemmän, koska kivet ovat todellakin ajoittain todella suuria ja rinne jyrkkää. Paikoitellen pystysuoraa, joten ilman käsillä tukemista ei alas päästä turvallisesti.

Kivikon ohitettuamme eteneminen oli leppoista kulkua matalassa varvikossa. Erään puron reunalta löytyi vielä mieletön määrä pulleita ja makeita mustikoita, joita jäimme syömään hetkeksi, ennen kuin jatkoimme kuusikkoon ja siitä takaisin kodalle.

Nuoret kaverukset olivat lähteneet kotia kohti ja ainakin toistaiseksi kota oli jälleen vain meidän käytössämme.

Kodalle tuodut patalaput

Keittiönurkkaus

Reippailun päälle alkoi pian jo nälkäkin kurnia vatsassa, joten oli aika ryhtyä ruuanlaittoon. Luvassa oli pussiruuista parasta, eli italianpataa! Sovimme Ellan kanssa, että tällä kertaa minä laitan ruuan ja Ella tiskaa. Seuraavana päivänä roolit sitten vaihtuisivat.

Ruokailun päälle pieni hetki lepäilyä, jotta ruoka saisi laskea rauhassa. Googlettelimme Teron kanssa ruoka sulatellessamme ruokailuvaihtoehtoja sivistyksen paluuta ajatellen. Itseäni kiinnosti Savukosken Samperin Savotta, mutta nähtäväksi jää, minne päädymme aterioimaan.

Ruuan sulattelua

Lepäilyn kontrastiksi sovimme lähtevämme kuitenkin melko pian uudelleen ulkoilmaan ja kiertämään suonreunaa kulkevaa polkua. Mistäpä sen tietää, vaikka törmäisi kettuun, kuukkeliin tai vaikkapa ahmaan. Koskaan ei ole tietenkään takeita, että luonnoneläimiin ulkona törmää, mutta ulkona niihin törmäämiseen muodostuu edes mahdollisuus.

Lähdimme ensin kävelemään Sorsan kodalta suon myötäisesti länteen. Ruskan merkit olivat vähäiset tälläkin suunnalla, kuten koko reissulla oli tähänkin mennessä ollut. Osa varvikosta ja lehtipuista oli jo kääntynyt ruskeaksi tai menettänyt lehtensä täysin, kun taas osa oli vielä vihreänä. Varsinaisesta väriloistosta ei voinut puhua, mutta sielu lepää täällä ollessa yhtä kaikki.

Wanha 6

Tällaisia suojaisia kuusenkatveita näimme paljon

Raikas tunturipuro

Janonsammuttaja

Ruskan väriä

Hirvenjälki

Puolialaston pihlaja

Mitään hirven jälkiä erityisempää merkkiä ei eläimistöstä näkynyt, joten palasimme kodan suunnalle aikeissa käydä vielä pitkospuita pitkin suon toisella puolen. Tähän mennessä aikaa oli kulunut suunnilleen tunti.

Tasaisen harmaa taivas ei luonut kovin otollisia olosuhteita valokuvaukselle taaskaan, mutta jäin siitä huolimatta räpsimään vielä muutaman kuvan suon laidalta, kun Tero ja Ella päättivät palata kodalle.

Sorsatunturiin siristelijä

"Mä meen jo takaisin kodalle."

Kurkistus kodalta soille

Kodalle paluusta ei kauaa mennytkään, kun ilta alkoi laskeutua yllemme ja sen mukana pimeys. Pimeän tullen päätimme sytyttää tulet ulos ja mennä istuksimaan nuotion ääreen. Koska taivas oli koko reissun ajan pysytellyt pilvisenä, päätin nousta ylös ja mennä hakemaan kodasta kameraa ja jalustaa, jotta voisin kuvata pitkällä valotusajalla edes sitten jotain muuta.

Yllätys oli kuitenkin melkoinen, sillä kameran pohjaan ruuvattavaa vastakappaletta, jolla kamera kiinnitetään jalustaan, ei löytynyt. Samalla hetkellä ajatukset palasivat hetkeen, jolloin olin lähtemässä kotoa varusteineni ja eteisessä pitäen jalustan laukkua kädessäni mietin, että pitäisikö tarkistaa onko vastakappale varmasti siellä, totesin mielessäni, että missä muuallakaan se olisi ja painelin ovesta ulos, autoon ja kohti pohjoista. Tulipa tämäkin opittua sitten kantapään kautta. Useamman kilon lisäpaino rinkassa ja täysin turhaan. No, sinänsä ehkä onni onnettomuudessa, ettei revontulia ollut näkynyt, koska harmitus olisi ollut moninkertainen, kun niitä kiirehtiessä kuvaamaan olisi tämä käynyt ilmi.

Tyydyin lopulta räpsäisemään muutaman kuvan asettaen kameran puupölkyn päälle, mutta tässä oli niin paljon rajoittavia tekijöitä, että valokuvaaminen pimeässä loppui melkolailla samantien.

Rajusti rajoitettua räpsimistä

Minun laittaessani kameraa syrjään Ella kävi nukkumaan. Minä ja Tero jäimme nuotiota pitämään, syömään ja juttelemaan vielä tunniksi, ehkä kahdeksi. Seuraavana päivänä edessä olisi paluu Takkaselän varaustuvalle, mutta tällä kertaa menisimme Jäkälätunturien kolmen huipun yli, oli näkyvyys tai sää mitä tahansa. Ei se voisi ainakaan huonompi reittivalinta olla missään tapauksessa, kuin aiemmin valittu reittimme.



Päivä 4:


Aamu alkoi kuten aiemmatkin - taivas tasaisen harmaana ja tunturinhuiput sumun peitossa. Kahvikupillisen ja näkkärien jälkeen alkoi rinkan pakkaaminen ja kodan siistiminen.

Edessä oli ensin nousu Kaunisoivan rinnettä ylös, josta käännyimme merkittyä reittiä seuraamaan kohti Jäkälätunturien kolmea huippua ja niiden yli kohti Takkaselän varaustupaa. Huiput olivat todellakin sumuisia, joten maisemista ei kovin kauas voinut nauttia, vaikkakin oma tunnelmansa on toki sumuisessakin säässä kulkiessa.

Ensimmäisellä huipulla pysähdyimme pieneksi hetkeksi nappaamaan muutaman kuvan ja jatkoimme sitten matkaa. Ajoittain oli hankala nähdä seuraavaa merkittyä tolppaa, sillä sumu joko peitti näkyvyyden, tolppa makasi kaatuneena maassa tai oli laitettu nojaamaan yksinäiseen puuhun. Tämän tuosta hajaannuimme kolmen hengen rintamaksi, jolloin edetessä oli paremmat saumat nähdä seuraava merkki.

Pienen karhun tai jonkin muun marjansyöjän jätöksiä
Keskellä tarkkasilmäinen voi nähdä Teron siluetin

Ylitimme pian toisenkin huipun ja alle tunnissa ensimmäiseltä huipulta olimmekin kolmannella huipulla, jossa istahdimme pitämään pienen paussin. Tästä alkaisi lasku alas ja olisimme pian kohdassa, josta aiemmin olimme kääntyneet merkityltä polulta alas Jäkälätunturin länsirinteeseen etsimään sen rinnettä myötäilevää polkua, jota ei sitten käytännössä taida enää olla olemassa, kuten harmiksemme saimme huomata.

Jäkälätunturin kolmannella huipulla

Jälkiviisaana olisi pitänyt molempiin suuntiin kulkiessa valita reitti Jäkälätunturin huippujen yli. Reitti ei ollut millään tapaa raskas ja oli huomattavasti helpompaa kuljettavaa kuin tunturin rinteen myötäily alempana lännessä.

Pidimme vielä pari taukoa, vaikkei varsinaisesti tarvetta edes ollut. Olimme hyvin aikataulussa ja tuvalle ei ollut pitkä matka.

Usvainen kuusikko

Kolmen tienoilla olimme jälleen Takkaselän tuvalla, jossa oli meidän poissa ollessamme käynyt yöpymässä metsästysporukka. Vaikkei reitti ollut erityisen raskas, niin allekirjoittanutta vaivasi väsymys ja päätin oikaista hetkeksi sängylle. Hetki venähti ja miestä väsyttikin sen verran, että en ole varma tuliko jopa nukahdettua. Kun viimein sain itseni ylös, oli Ella ehtinyt valmistaa meille italianpataa, joten eipä yhtään hullumpi ajoitus!

Ruuan jälkeen alkoi saunan lämmittäminen ja vesien kantaminen saunaan. Tällä kertaa poltimme saunan pesässä täysiä pesällisiä ja tuhkaluukku sen verran raollaan, että pesässä kävi kunnon hönkä. Sen verran kuumaksi sen saimmekin, että vesisäiliön vesi kiukaan päällä alkoi kiehumaan. Totesimme, että saunaa oli varmaan nyt lämmitetty tarpeeksi ja ryhdyimme nauttimaan löylyistä.

Löylyt olivat tällä kertaa aivan eri luokkaa. Vajaan kauhallisen jälkeen piti odottaa pieni hetki ja sitten viiveellä iski aivan järkyttävän kuuma aalto. En muista olenko moisia löylyjä kokenut muualla, varsinkaan niin pienellä vesimäärällä. Saunoimme pitkään ja lopulta homma meni siihen, että lähes joka kauhallisen puolikkaan jälkeen jouduimme menemään ulos saunasta vilvoittelemaan, sillä kuumuus oli jotain aivan käsittämätöntä.

Kun lopulta olimme saaneet tarpeeksemme saunan ja ulko-oven välillä ravaamisesta, hoidimme kovan saunomisen jälkeen nesteytyksen kuntoon ja sytytyimme ulos nuotion. Ella kävi tapansa mukaan jo aikaisin nukkumaan, kun minä ja Tero jäimme ulos nuotion ääreen istuksimaan. Hirmu kauaa emme mekään kuitenkaan jaksaneet valvoa, sillä saunominen vei miehistä mehut.

Seuraava päivä olisi vaelluksen viimeinen, joten kävin nukkumaan tilanteeseen nähden tutun haikeissa aatoksissa. Viimeiset ajatukset ennen nukahtamista taisivat olla heti alun jyrkkä nousu, ylös Takkaselkätunturin rinnettä ylös. Varsinkin näin puolikuntoisena nousu ei varmastikaan olisi kovinkaan miellyttävä.



Päivä 5:


Sään muutoksesta ei näkynyt edelleenkään merkkejä. Aamut tuntuivat jatkuvan melkolailla identtisinä läpi reissun.

Aamiaisen jälkeen kävin tiskaamassa edellisen päivän ruokailuvälineistön, jonka jälkeen siivoilimme tuvan siihen kuntoon, että se olisi jälleen valmiina vastaanottamaan uusia vieraita.

Ennen kello kymmentä olimme jo nousemassa ylös Takkaselkätunturin rinnettä, eikä se ainakaan helpommalta tuntunut, kuin mitä olin ennakoinut. Saipa hengähtäessä katsella usvan läpi puskevaa kuusirintamaa, joiden kärjet näkyivät etäisyydestä riippuen joko selvästi tai hädintuskin.

Usvainen kuusikko jatkuu seuraavankin päivän puolelle

Vaikka sama reitti oli jo muutama päivä sitten taitettu toiseen suuntaan, niin jostain syystä tämä kuusimetsä vakuutti kauneudellaan paremmin vasta nyt. Tämän kauniimpaa kuusikkoa en ole muualla nähnyt. Jos siis olet kuusimetsien ystävä, suosittelen tekemään retken juuri tänne.

Ajoittain näimme jotain kookkaampia lintujakin, mutta usvan vuoksi tunnistus oli sen verran vaikeaa, etten lähde tässä edes veikkailemaan. Yhdestä tosin olen suhteellisen varma, että kyseessä oli taviokuurna, sillä punaista siinä näytti olevan paljon ja kokoluokka väritykseen nähden sopisi kyseiseen lajiin.

Hieman ennen pysähtymistämme kahvi- ja teetauolle jälleen samalle paikalle, kuin ensimmäisenäkin vaelluspäivänä, huomasimme polkua pitkin meitä vastaan juoksevan suomenpystykorvan, joka tuli meitä tervehtimään. Olisi ollut tietenkin mukava jäädä rapsuttelemaan pidemmäksikin aikaa, muttemme viitsineet häiritä liiemmin, sillä koira oli selvästikin täällä metsästysasioilla. Koira kuitenkin lähti tallustelemaan meidän peräämme, kun oli löytänyt metsästä uusia ystäviä, mutta emme olleet ehtineet montaa kymmentä metriä kävellä, kun isäntä kutsui koiraansa jostain kauemmpaa ja kippurahäntä säntäsi äänen perään.


Puro eräästä perspektiivistä

Hento solina

Tauon jälkeen jatkoimme vielä palan matkaa jo kerran kuljettua reittiä, kunnes Kuskoivan lounaispuolella tulimme kohtaan, johon olimme laskeutuneet sen huipulta alas. Näkyminä loppumatkan olivat loivat tunturilakeudet, jossa sieltä täältä pisti esiin yksinäinen kataja, mänty tai kuusi. Erään kukkulan päällä meitä ihmetteli suunnilleen parikymmenpäinen seurue poroja.

Ennen laskeutumistamme Kuskoivan rinteeltä alas, näimmekin jo kaukaa Nuoluskurun kodan pihapiirin ja sen edustalla odottavat vankkurimme. Matkaa oli niin vähän, että askellus tiheni ja mielessä alkoi enenevissä määrin totuttuun tapaan pyörimään hampurilaiset ja pizzat.

Tero tarpoo

Harvaa kuusikkoa

Haaleiksi jäivät myöhäisruskan värit tällä reissulla

Puro lähellä Nuoluskurun kotaa

Ensimmäisenä rinkan selästä saatuani pengoin autosta muovikassini, jonne olin jättänyt tölkillisen olutta reissun päätöksen juhlistamista varten. Ai ai. Ei valittamista, ei lainkaan.

Viivyimme vielä kodalla hyvän tovin ja lopulta seisoinkin pihapiirissä yksin, koittaen saada yhtä tiettyä valokuvaa onnistumaan juuri oikein, kun Tero ja Ella jo huutelivat käynnissä olevasta autosta. Hetken kykenin pistämään kutsuhuudot syrjään ja keskittymään vain valokuvaamiseen, mutta en tohtinut kuitenkaan antaa muiden odottaa turhan kauaa, joten sisälle autoon ja kohti Savukoskea.

Paluu huonokuntoista tietä kului hieman nopeammin kuin tullessamme, vaikka tie edelleenkin oli sama, monttuinen ja kivinen kärrypolku. Tien varrella näkyi metsästäjiä tämän tuosta. Sama toistui isommallekin soratielle käännyttyämme. Matkalla asfalttitielle koitimme katsella tienpientareille tulomatkalla irronneen pölykapselin varalta, mutta yksinäistä pölykapselia ei silmiimme osunut.

Savukoskelle ja luontokeskuksen pihaan saapuessamme minä ja Tero jäimme autoon, kun Ella kävi palauttamassa tuvan avaimet. Ella oli kysellyt suosituksia vielä ruokailupaikoista ja vieressä olevaa Samperin Savottaa kehuttiin, joten sinnehän me sitten päädyimme.

Samperin Savotan sali oli suuri ja tullessamme olimme ainoat asiakkaat ruokasalin puolella. Hampurilaisateria ranskalaisilla oli naurettavan halpa, joten otimme Ellan kanssa molemmat yhdet sellaiset, sekä vielä puoliksi pizzan.

Burgeriannos maksaa vain 6,50e! Itse burgeri on tosin suhteellisen pieni, mutta todella maittava. Sen lisäksi annokseen kuuluu aimo annos ranskalaisia, sekä herkullinen dippikastike. Suosittelen varauksetta tällä suunnalla liikkuville, nälkäisille matkaajille pysähtymään syömään Samperin Savotassa. Mikäli mahdollista, pyrin tästedes reissujen jälkeisen aterioinnin hoitamaan nimenomaan täällä.

Herrrrrkullisia burgereita ja pizzoja sopuhintaan

Syödessämme ruokailijoitakin saapui ravintolaan lisää, joten kyllä täällä näköjään muitakin käy ja ihan syystäkin!

Saatuamme vatsat täpötäyteen, suuntasimme jälleen autolle ja jatkoimme matkaa. Tero ajoi ja minä etsin netistä potentiaalisia yöpymispaikkoja tulevaa yötä varten. Lopulta päätimme, että jäämme yöpymään eräälle laavulle, joka on pienen matkan päässä Autissa olleesta kauniista padosta ympäristöineen, jossa poikkesimme tulomatkalla.

Saavuimme laavulle pimeän aikaan, joten loppuillan toimet kuluivat otsalamput otsalla, sekä nuotionvalossa. Juhlistin reissun päätöstä vielä toisella oluella, jonka olin tulomatkalla ostanut. Joskin senkin kanssa alkoi mennä taistelun puolelle, sillä väsy alkoi jo painaa.

Takana oli vuoden toinen vaellusreissu Lappiin ja ensimmäistä kertaa oli sellainen olo, että jano on pieneksi hetkeksi tyydytetty. Ilmeisesti se vaatisi siis vuodessa vähintään sen kaksi reissua Lappiin, jotta mielenrauha olisi taattu edes vähän pidemmäksi aikaa.

Tosin, tätä kirjoittaessani olen jo ehtinyt pariin otteeseen kuumeilla uusi vaellusreissu mielessäni, piirrellen Retkikarttaan reittivaihtoehtoja, sekä kartoittaessani kohderepertuaaria. Siitä kuitenkin avannen sanaisen arkkuni vasta myöhemmin.