Wednesday, May 31, 2017

Poikani, puhutaanpa vähän kakasta...

Monet tuttavani, jotka eivät harrasta erämaavaelluksia tai vaelluksia ylipäätään, usein kyselevät, että miten siellä luonnonhelmassa sitten hoidetaan nämä ihmiselle pakolliset tarpeet, jossa aiemmin syöty ravinto puristetaan ulos siitä pääasiallisesti nukkuvasta silmästä. Tämä puheenaihe ja sen eri toteutustavat ovat myös toisinaan puheena erämaissa liikkuvien keskuudessakin.

Tapojahan on toki monia - periaatteessa loputon määrä, koska jos nyt oikein tarkkoja ollaan, niin kai tässäkin on vain mielikuvitus rajana. En nyt kuitenkaan aio spekuloida tässä mitään erityistä fetisismiä, akrobatiaa vaativia tai viihdetaiteen erilaisia muotoja sisältäviä suoritustekniikoita, vaan ajattelin pysyä niissä tavanomaisemmissa ja tylsemmissä menetelmissä.

Monille luontoon ulostaminen tuntuu sen verran vieraalta, että riuku tuntuu ajatuksena mieluisimmalta ja tähän vaihtoehtoon useimmat varmasti helpoiten tarttuvatkin. Seuraava vaihtoehto on sellainen, että housut nilkkoihin, selkä puuta vasten ja jalat istuma-asentoon, aivan kuin istuisin näkymättömän jakkaran päällä ja selkä puuhun nojaten. Sitten on ns. harrikkamenetelmä, jossa asento on lähestulkoon sama kuin edellisessä, mutta ollaan kasvot puunrunkoa kohti ja kädet sellaisessa asenossa, kuin ajaisit harrikalla. Nojaaminen tapahtuu taaksepäin ja kaatumisen estää vyö tai vastaava, joka kiertää toisesta kädestä toiseen, puunrungon takaa.

Telttaleiri ja käymälää neliökilometrikaupalla joka ilmansuuntaan

Kahdella ensimmäisellä menetelmällä aloitin luonnon helmassa asioinnin itsekin, kunnes koin valaistumisen. Riukutekniikan yksi huono puoli on luonnollisesti se, että yleensä sitä varten joutuu kaatamaan puun ja askartelemaan istumista kestävän riukukyhäelmän ja se on siten myös luontoa arvostavalle ihmiselle vähän ikävä tapa toimia. Puun haaskaamistahan se on. Itse esimerkiksi Kaldoaivin reissulla tosin pyrin löytämään sen verran vahvan ja vinoon kasvavan koivunvarren, joka käy riu'usta ilman puun vahingoittamista. Mikäli sellaista ei löytynyt, niin otin maasta puuta mukaan ja etsin jonkinlaisen kuopan, ojantapaisen tai vastaavan ja asetin puunkappaleen niiden väliin riu'uksi. Homma toimi, mutta vähän työlästä se aina oli. Monesti istumisesta huolimattakin se ottaa reisille ja välillä puu ei yksinkertaisesti tunnu kovin miellyttävältä jalkoja vasten - varsinkin, jos toimituksen kesto venähtää pidemmäksi.

Selkä puuta vasten ja olemattoman jakkaran päällä istuskelu se vasta reisille ottaakin, ellei toimitus ole mallia Yksi Aivastus. Harrikkamenetelmää en ole lähtenyt kokeilemaan, mutta lienee selvää, että siinäkään reidet eivät vähänkään pidemmällä toimituksella pääse helpolla ja muutenkin homma menee vähän kikkailun puolelle.

Mukana Kaldoaivissa oli kuitenkin Aasiaa juuri pari vuotta kiertänyt kaveri, Juuso, jolle kyykkymenetelmä oli tullut hyvin tutuksi reikä-lattiassa -mallin minimalistisissa käymälöissä, joten suosituksia ja vinkkejähän tuli heti alkureissusta. Ensimmäiset pari, kolme päivää pidättäydyin vielä luonnonriukujen etsinnässä, mutta sitten kyllästyin ja päätin kokeilla tätä hypetettyä menetelmää. Eli siis etsitään vain sen verran pehmeää maata, että siihen pystyy kaivamaan jonkinlaisen pienen kuopan. 10-20 cm syvyys riittää, pituudella ei niin hirveästi väliä, mutta kovin leveä se ei saa olla, koska kuopan pitää jäädä jalkojen väliin. Seuraava vaihe on se, että otetaan housut pois jalasta kokonaan tai vähintään toisesta jalasta ja istutaan kuopan ylle syväkyykkyyn (aka slaavikyykkyyn) ja töräytellään menemään. Housut pois vähintään toisesta jalasta siksi, että saat jalat riittävän leveälle löytääksesi sellaisen asennon, jossa pystyy kyykkimään riittävän pitkään ja siksi, ettet epähuomiossa sabotoi housujasi.

Ei nimittäin ole mitään paskapuhetta (heh heh), että tässä kyseisessä asennossa toimitus sujuu huomattavasti miellyttävämmin, kun kroppa ja siten suolisto on paremmassa asennossa tapahtumaa varten. Sen lisäksi jalatkaan eivät tunnu väsyvän läheskään niin helposti, kuin näillä muilla menetelmillä. Homman kruunaa vielä se, että sinulla on siinä prosessin päätteeksi kuoppa, jossa on niin itse lopputuote, kuin sen päällä pyyhkimiseen käytetyt paperitkin. Paperiin tuikataan esim. tulitikulla (mieluiten palavalla), jolloin paperin maatumista voidaan nopeuttaa huomattavasti ja kun paperit on poltettu, niin kuoppa peitetään jälleen ja näin sinä, kaverisi tai kukaan tuntematonkaan ei marssi sen yli ja tahri kenkiään.

Tästä menetelmästä olin jo pitkään kuullut hehkutusta monesta eri lähteestä ja jostain syystä oletin, että hypetys on vain turhaa sananhelinää. Sananhelinää se ei kuitenkaan ollut, vaan suoli todellakin tuntuu puristavan tavaran ulos liukkaammin tuossa asennossa ja muutoinkin menetelmä naurattaa helppoudellaan. Mikäli kyseistä menetelmää et ole kokeillut, niin nyt on jo korkea aika! Omalla kohdallani voin ainakin todeta, että paluuta muihin menetelmiin ei enää todellakaan ole. Toimituksen vaivattomuus on muihin menetelmiin verraten aivan omaa luokkaansa. Onko vaimo juuri ajanut Biolanin Mustaa Multaa kuohkeat kasat kukkaistutuksia varten pihamaalle? Löytyykö kerrostalonne sisäpihalta lasten hiekkalaatikko? Ei muuta kuin harjoittelemaan! Go, my children, and do my bidding!

(Okei, okei. Älkää ottako tuota loppuosaa aivan vakavasti - tai jos menette ja otatte, niin kantakaatte itse vastuu seurauksista.)

Sunday, April 30, 2017

Muutama ajatus Tenojoen kalastuslupien hinnankorotuksesta

Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Tenojoen lupapolitiikka ja hinnoittelu saa tänä vuonna uudistuksen, jota on kirottu sosiaalisessa mediassa ja muissa netin keskusteluympäristöissä perspektiivistä, jos toisesta. Aiheesta jaettiin ehkäpä eniten Iltalehden linkkiä, jonka otsikko jo kertoo hinnannousun olevan "jopa +9500%".

Eniten närää on nostattanutkin nettikeskusteluissa nimenomaan uudet lupahinnat. On totta, että oltaisiin voitu keskittää uudistusta saaliskiintiöihin ja siten kohtuullistaa lupahintojen korotusta. Toisaalta on huojentava uutinen, että on päästy edes jonkinlaiseen sopuun ja yhteisymmärrykseen toimista Tenojoen tilan ja tulevaisuuden suhteen. Sen verran kauan asiasta on väännetty ja Tenojoen lohen tulevaisuus on näyttänyt hetki hetkeltä synkemmältä.

On myös totta, että tuleva hinnoittelupolitiikka takaa sen, että lähinnä yritysjohtajat ja muut varakkaammat ovat paikallisten lisäksi niitä, jotka Tenojoella jatkavat tulevana kesänä kalastusta. Itsekkäästä perspektiivistä katsoen tietenkin ymmärrän päätöksen nostaman närästyksen, mutta mielestäni tärkeintä lopulta on kuitenkin lopputulos, eli että Tenojoen lohta kalastetaan vähemmän. Kattavatpa korkean hinnan maksavat massimiehet edes osan paikallisten menetetyistä matkailutuloista maksamalla korkeampaa hintaa luvistaan.

Lohenkalastajat Tenojoella (Wikimedia Commons)

Joka tapauksessa, mikäli asiasta vääntäminen olisi taas kerran jatkunut vuosi toisensa jälkeen, kuten tähänkin asti, niin jossain vaiheessa ei olisi enää ollut lohta, jonka pelastamista Tenojoella olisi voinut enää edes miettiä. Ikävä tosiasia on se, että Tenon lohta on ylikalastettu pitkään ja tällaisessa tilanteessa ratkaisuksi ei yksinkertaiseksi ole enää tarjolla sellaisia vaihtoehtoja, jotka olisivat kivuttomia tai miellyttäisivät kaikkia. Mikäli sellaisia vaihtoehtoja oltaisiin haluttu tarjolle, niihin olisi pitänyt tarttua jo kauan sitten. Nyt niiden perään haikailu ei enää auta. Se juna meni jo.

Nähtäväksi kuitenkin jää, että riittävätkö nämäkään toimet suojelemaan Tenojoen lohikannan tulevaisuutta riitävästi. Eniten mietityttää kulkutuksen ja muun verkkokalastuksen vaikutusten jatkuminen, jotka harventavat vuosittain joen lohikantaa omalta osaltaan myös merkittävissä määrin.

Kulkutusta on perusteltu saamelaiskulttuurin varjolla ja ymmärrän toki tämän perspektiivin lähtökohdan, mutta mikäli horisontissa siintää Tenojoen lohen tarun loppu, niin kumpi painaa tarpeen tullen vaakakupissa enemmän - lupa harjoittaa saamelaiskulttuurin mukaista kalastusta joitakin vuosia pidempään, kunnes Teonjoen lohta ei enää ole vai Tenojoen lohen elinvoimaisuuden parantaminen ja sen hyödyntämisen mahdollisuuden takaaminen jälkipolvillekin?

Vain toinen näistä vaihtoehdoista mahdollistaa paikallisten paluun edes jossakin vaiheessa hyödyntämään Tenojokea taloudellisesti matkailualan valttikorttina ja siten turvaamaan paikallista elintasoa ja elinkeinoelämää ja saamelaiskulttuurille sopivaa elintapaa. Vastaavasti vain toinen vaihtoehdoista edistää sitä, että saa itse kunnian kuulua siihen kalastajaryhmään, jotka ovat kalastaneet Tenojoesta pois viimeiset lohet.

Myöhäisruskan Tenojokilaaksoa (Wikimedia Commons)

Oli miten oli, kokonaiskuvassa suurin häviäjä tässä yhtälössä on toimista huolimatta joka tapauksessa paikallinen väestö. Utsjoen seutu elää matkailusta ja matkailu sinne vähenee varmasti merkittävästi lupahintojen radikaalin nousun myötä. Se tarkoittaa väistämättä paikallisen väestön toimeentulojen epävarmuutta ja huonontumista.

Monille meille etelän asukeille tuntuu olevan joskus vaikea ymmärtää, että Lapissa asumisen mukana tulevia huonoja ja epävarmoja tuloja ja niiden lähteitä kompensoi luonnosta saatava ravinto, kuten kala. Sen vuoksi koen, että paikallisilla tulee viime kädessä olla etuoikeus myös paikallisiin kalakantoihin, joten kalastajaryhmistä pienimmän kärsijän tulisi kuitenkin olla paikalliset. Me etelän turistit menemme Lappiin hakemaan elämyksiä, kun taas paikallisille se kalastus merkitsee ruokaa pöytään perheelle.

Omasta mielestäni turistikalastajan valituksia tästä asiasta säestää maailman pienin viulu - ainakin mikäli närästys nousee yksinkertaisesti siitä, ettei pääse nimenomaan Tenojoelle kalastamaan lomareissullaan. Ei sillä, ettenkö ymmärtäisi miten tällainen uutinen tuottaa pettymystä harrastajalle, vaan siksi, että se on hyvin pieni hinta verrattuna siihen, jonka Utsjokelaiset tässä joutuvat maksamaan. Kaikki sympatiani tässä vaikeassa ja tunteita vahvasti pintaan nostavassa asiassa kuuluvat heille.

Jos kuitenkin rakastaa Lappia ja Utsjoen seutua, on siellä muutakin (ja omasta mielestäni enemmänkin) annettavaa etelän asukeille, kuin vain Tenojoki. Hienoja vaellusmaastoja ja kalavesiä löytyy esimerkiksi Kaldoaivin erämaa-alueelta, sekä Paistunturin erämaa-alueelta, jonne itsekin suuntaan tulevana kesänä. Toivoa sopii, että Tenon lohikannan elinvoimaisuus tulee näyttämään tulevaisuudessa paremmalta. Sillä välin voit tukea paikallista matkailuelinkeinoa Utsjoen seudulla kyllä hinnankorotuksista huolimattakin. Rakkautensa kalastukseenhan voi kyllä kanavoida melkein missä vain, mutta rakkauden Suomen Lappiin ainoastaan Suomen Lapissa.

Friday, March 31, 2017

Lapin vaellus 2017

Useampi kuukausi on jo tässä ehditty punnitsemaan eri kohdevaihtoehtoja ja muutamaan otteeseen ollaan jo oltu varmoja kohteesta, kunnes onkin sitten aina löytynyt jollakin tapaa parempi tai mielenkiintoisempi tilalle. Reittejä tuli suunniteltua valmiiksi asti useita Lemmenjoen kansallispuistoon, Muotkatunturin erämaahan, sekä Hammastunturin erämaahan. Nyt tilanne on kuitenkin se, että lopullinen kohde on ollut selvillä jo pari kuukautta ja heinä-elokuun vaihteessa vietämme vajaa pari viikkoa leirielämää kalastellen Paistunturin erämaassa, Ylä-Lapin tunturiylängöillä.


Paistunturin erämaan maisemia (Kuva: Minna Jakosuo)

Tämänkertaisen vaelluksen kohteesta ja päämääristä


Paistunturi on laaja erämaa-alue, joka ympäröi Kevon luonnonpuistoa. Paistunturin alueelta löytyy useita vanhoja kammeja, joista osa on jo käyttökelvottomia ja toiset kunnostettu jälleen käyttökelvollisiksi. Alueelta löytyy myös vanhoja kivikaarteita, joita on käytetty ilmeisesti aikanaan peuranpyyntiin ja sittemmin poroerotukseen. Tunnetuin näistä lienee Erttetvárrin kivikaarre, joka on peräisin 1800-luvulta.

Paistunturin alueelta on löydetty todella vanhoja asuinpaikkoja, joista esimerkiksi Mávdnaávzin asuinpaikan iäksi on selvitetty n. 7400 vuotta. Asuinpaikalta on löytynyt kaksi tulisijaa, sekä pieniä kiviesineitä. Eli historiallistakin arvoa Paistunturin alueelta löytyy, mikäli tällaisia nähtävyyksiä haluaa vaelluksillaan käydä katsomassa.

Erttetvárrin kivikaarre (Kuva: Minna Jakosuo)

Koska alue tosiaankin on tunturiylänköä, on luvassa varmasti tuulisia olosuhteita ja siten myös sateen yllättäessä myräkkä voi olla melkoinen. Tästä johtuen olen katsellut eri valmistajien tunnelitelttoja ja vaihtoehtoja on kertynyt useampia. Ensisijaisesti tarve uuden teltan hankkimiselle tulee siitä, että puuttomalla tunturiylängöllä tuulet saattavat yltyä tavallista rajummiksi, niin laavukankaan pystyttämisen voi unohtaa ja siten ruuanlaittoon vaaditaan tilava absidi. Aiemmilla reissuilla laavukangas on ollut mukava lisä ja korvannut teltan absidin ruuanlaittopaikkana huonolla säällä, sillä aiemmin ylhäällä avotunturissa on tullut vain piipahdettua kesken vaelluksen katselemassa maisemia.

Maisemista puheen ollen, mukavana bonuksena Paistunturin korkeuksista saa ihailla myös Norjan puolelta horisonttiin piirtyvää Rastigaisaa, joka yltää vähän yli kilometrin korkeuteen. Eipä sillä, etteikö itse Paistunturin maisemissakaan olisi ihasteltavaa!

Siinä mielessä toki luvassa on helppoa kuljettavaa, että tunturiylängön puusto loistaa poissaolollaan ja kasvillisuuskin on hyvin matalaa, mutta haasteena tietenkin on sitten nousevat korkeuskäyrät, sekä ajoittain rakkainen maasto. Laajoja suoalueita ei myöskään kovin paljoa näin korkealta löydy ja ylipäätään suoalueet eivät muodosta niin tiheää ja yhtenäistä verkostoa, kuin vaikkapa Pöyrisjärven erämaassa.

Puuttomuus on kuitenkin myös ehkä Paistunturin ikävin puoli allekirjoittaneelle, sillä se merkitsee sitä, että telttaleirin iltanuotion voi unohtaa. Joskin ajatuksissa on käynyt, että jokainen meistä ottaisi edes klapin tai pari mukaan, jotta saataisiin edes kerran tehtyä nuotio tunturissa. Sen lisäksi täytyy yrittää patikoinnin lomassa pysähdellä keräämään mukaan risua ja muuta pientä puutavaraa, mikäli sellaista sattuu löytymään kun välillä laskeudumme korkeuskäyrällä alemmas. Retkikartan ilmakuvien perusteella parina päivänä reitillemme saattaa osua sellainen alue, jossa kasvaa niukalti tunturikoivikkoa. Eritoten mahdollista kalasaalista olisi mukava päästä kypsentämään avotulella Trangian pannun sijasta.

Nuotiomahdollisuuksien jäädessä näin vähäisiksi, tarkoittaa se myös sitä, että mukana on rehattava ainakin jonkin verran tavallista enemmän polttoainetta Trangiaan, joka tietenkin tarkoittaa lisää painoa rinkkaan.

Yön hämärä laskeutuu Paistunturin erämaan ylle (Kuva: Minna Jakosuo)

Tuttuun tapaanhan siis kalastus on tietenkin merkittävässä roolissa tälläkin reissulla, joten saalista ainakin yritetään saada. Se on sitten eri asia onko lopputuloksena saalista vai pelkkää yrittämistä. Joka tapauksessa, tällä kertaa on mahdollisuus ensimmäistä kertaa minulle uuteen kalalajiin saaliskalana, eli rautuun. Myönnettävä on, että tämä seikka vaikutti isolta osin myös Paistunturin erämaan valikoitumiseen lopulliseksi kohteeksi.

Mikäli viime vuotisella Pöyrisjärven erämaavaelluksella peseytyminen oli veden kylmyyden vuoksi, vaikkakin virkistävä, niin jokseenkin ei kovin miellyttävä kokemus, niin tällä kertaa vesi tuskin on ainakaan lämpöisempää. Saunaanhan ei siis tälläkään reissulla päästä ja tupia reitillemme osuu yhden kappaleen verran.


Muonituspuoli


Mahdollisen kalasaaliin lisäksi muonituspuolta hoitanee näillä näkymin kuivatun jauhelihan kyljessä erilaiset valmiskastikkeet, sekä couscous. Tuon lisäksi saatan kuivailla mukaan myös vähän sipulia. Tällä kertaa myös otamme reilusti enemmän mukaan minun ja avopuolisoni suurta vaellusherkkua, nimittäin italianpataa. Jonkinlainen perverssi suhde tuohon ruokaan on nimenomaan vaelluksen yhteydessä päässyt syntymään ja mitäpä sitä turhia kieltämään.

Mahdollisesti yhdelle tai kahdelle päivälle saatan myös ottaa perinteisen ja nopean sapuskan, eli valmismuusia, jonka sekaan Ridderheimsin olutmakkaraa paloiteltuna. Tämä on niin nopea valmistaa, että silloin kun on kova nälkä, mutta kuitenkin kiire kalaan, niin tässä on hyvä vaihtoehto.

Tarkoituksena olisi myös kuivatella soppa-aineksia mukaan sen verran, että mikäli kalaonni suosii tarpeeksi, niin voisi jonakin päivänä tehdä kalasopan koko seurueelle. Muutoin raaka-aineiden kuivattelu jäänee jauhelihaa ja sipulia lukuun ottamatta tällä kertaa vähälle.

Aamiaistarpeisiin ajattelin ottaa kahvin seuraksi Leksandsin Jälkiuuninäkkileipää, jonka päälle todennäköisesti voita, juustoa ja meetvurstia. Voita tosiaan ajattelin tällä kertaa ottaa mukaan ja toivoa, ettei mitään pahempia helteitä satu kohdallemme. Koska mahdolliset kalasaaliimme joudumme pääosin kypsentämään Trangialla ja pannulla, niin voi on oikeastaan pakko ottaa mukaan siinäkin mielessä.

Välipalat ovat vielä mietinnän alla. Viime reissulle ostetut Lidlin muro- ja myslipatukat eivät liiemmin maistuneet ja niitä onkin nyt kaappi pullollaan, joten tällä kertaa en taida ainakaan niitä kannella turhaan mukana.

Ateria erämaassa


Mitä lähtee mukaan?


Mukaan lähtee jälleen haspelivapa, sekä mahdollisia tyynen kelin pintasyöntejä varten perhovehkeet. Jonkin verran viehehankintoja on jo tullut tehtyä ja jonkin verran on vielä tekemättä. On tullut ostettua läjä Eumerin Spintubeja, sekä yksi Kuusamon Helmi-Räsänen, joita aion vielä ostaa ainakin yhden lisää. Tämän lisäksi täytyy pistää tilaukseen Mantereen lippoja ja mahdollisesti harvinaisempana Rapalan Minnow spoon Treble Triplejä pikkukoossa. Minnow spoonhan ei tietenkään ole mikään harvinaisuus, mutta nuo pikkukoon mallit ovat. Niitä en ole montaa kertaa nähnyt ja todennäköisesti edessä onkin niiden tilaaminen ulkomailta. Ja tietenkin mukaan lähtee myös luotto-Lottoja, Meppsejä, sekä muutama pikkuvaappu.

Ja kuten ylempänä jo mainitsin, niin mukaan lähtee uusi telttakin, jonka valmistaja, sekä malli ovat vielä itsellenikin toistaiseksi mysteeri. Siitä todennäköisimmin tulen reissun jälkeen myös kirjoittelemaan blogiini arvion.

Ensimmäistä kertaa mukaan lähtee myös merinovillapaita, jollainen on jo pitkään pitänyt ostaa, mutta hankinta on aina vain lykkääntynyt syystä tai toisesta. Nyt ostin XXL:stä alennuksesta Devoldin Breeze Man Shirtin (hilpeä nimi). Alkuperäinen hinta oli 50e, mutta paita maksoi nyt alennuksessa 30e. Sama paita maksaa Scandinavian Outdoorin sivuilla näköjään 74e. Nähtäväksi jää, jättäisinkö yhden fleecepaidan pois matkasta tämän merinovillapaidan vuoksi. Toistaiseksi tämä on ainakin yllättänyt todenteolla lämpimyydellään, vaikka onkin todella ohut. Ei todellakaan turhaa hehkutusta ole merinovillasta kuultu.

Uusia sadevaatteita on myös harkinnan alla. Olen kovasti koittanut etsiä myös käsiä kunnolla peittävää sadeviittaa, jossa olisi kunnollinen vesipilariarvo ja joka yltäisi polviin asti. Sadeviitan kaveriksi on ollut ajatuksissa ostaa vedenpitävät säärystimet, jotka toisivat lisäsuojaa kosteutta vastaan myös kengille. Nähtäväksi kuitenkin jää, millaiseen lopputulokseen tämän suhteen lopulta päädyn, sillä aivan optimaalista vaihtoehtoa ei omaan budjettiin nähden ole vielä löytynyt.

Muutoin mitään erityisempiä uusia hankintoja tai muutoinkaan erityisempää varustetta ei ole reissulle mukaan lähdössä.

Mobiili koti Paistunturin erämaassa (Kuva: Minna Jakosuo)

Rinkan painon suhteen tavoite olisi jälleen max 25 kg, mutta yllätyn suuresti, mikäli pääsen edes kilon verran tavoitteessani tuon rajan alle. Kalastusvälineet ja reissun pituus huomioiden painoa kertyy väkisinkin. Jossakin vaiheessa edessä on tosin rinkan päivitys kevyempään, jolloin saanee karsittua ainakin kilon verran pois painosta. Fleecekerroksetkin varmaan tulen pikkuhiljaa korvaamaan 100% merinovillalla, joten sen lisäksi että paino kevenee hieman, niin tilaa tulee rinkkaan selvästi enemmän.

Myöskin, ellei mitään yllätyksiä ilmaannu, niin vaellusporukan kokoonpano on nyt ensimmäistä kertaa sama kuin yhtenä kertana aiemmin, eli siis uusinta Pöyrisjärven vaelluksen kokoonpanolla. Aiemmilla kerroilla ei ole kertaakaan ollut täysin sama porukka matkassa toista kertaa, mutta kerta se on ensimmäinenkin!

Tuesday, February 28, 2017

Muutama ajatus luontosuhteestamme

Luonnonhelmassa

Me suomalaisethan olemme tunnetusti toisia (ja eritoten tuntemattomia) ihmisiä karttavaa kansaa. Netissä on lukuisia kuvia meistä seisomassa bussipysäkillä rivissä metrien hajurakoa seuraavaan bussia odottavaan pitäen. Emme todellakaan tervehdi tuntemattomia ihmisiä kaupunkien kaduilla, emmekä edes pienemmissä kylissäkään. Moni karttaa naapureidenkin näkemistä rappukäytävässä, puhumattakaan heidän kanssaan samaan hissiin joutumisesta.

Jokaiselle Lapinvaeltajalle, sekä kansallispuistojen ja retkeilyalueiden päiväretkeilijöillekin on varmasti hyvin tuttu tapahtuma, kun vastaan polulla kävelee tuntematon ihminen tai vaikka useampikin, joiden kohdalla kaupunkikäyttäytymisestämme poiketen tapahtuu molemminpuolinen tervehdys. Kaiken lisäksi tervehdys on vielä melko poikkeuksetta aidosti iloinen, eikä mikään velvollisuudentunteesta suoritettu naapuritervehdys.

Autiotuvilla ja taukopaikoilla jutustelu siirtyy tervehtimisestä vielä pidemmällekin. Kysellään mistä ollaan tulossa ja minne menossa. Udellaan myös mahdollisista jokien ylityksistä ja tulevien päivien säätiedoista. Joskus harvoin jopa saatetaan löytää luottoa sen verran tuntemattomaan kanssaretkeilijään, että annetaan vinkki hyvästä kalapaikasta. Useimpien maiden kansalaisille tällainen lienee, jos nyt ei aiheiltaan, niin luonteeltaan varsin tavanomaista ja arkipäiväistä sananvaihtoa kaupunkielämässäkin, vaan ei meille.

Tästähän voisi vetää johtopäätöksen, jos toisenkin. Sen lisäksi tästä nousee mieleen liuta kysymyksiä meistä kansana ja ihmisinä ylipäätään. Herää muun muassa kysymys, että olemmeko edelleen niin metsäinen kansa, että koemme olevamme enemmän kotonamme luonnonhelmassa, kuin osoitteessa, joka virallisten tietojen mukaan maistraatissakin on merkitty kodiksemme?

Mikä saa meidät suhtautumaan niin paljon suopeammin ja luottavammin toiseen ihmiseen luonnonhelmassa, kuin sivilisaation parissa? Onko kyseessä vain yksi oire, joka kertoo jostain suuremmasta ongelmasta elostamme modernisoituneessa yhteiskunnassa? Poltammeko hitaasti itseämme loppuun eläen kaupungin sykkeessä ja suurissa asuinkeskittymissä? Eläisimmekö luonnonhelmassa onnellisempina, kuin urbaanissa ympäristössä?

Viimeisen kysymyksen osalta ainakin on varmaa, että luonnossa liikkuminen on meille todistetusti ilmainen lääke niin henkiseen, kuin fyysiseenkin hyvinvointiin. Pitäkäämme sitä arvossa ja huolehtikaamme myös vastapalveluksena luonnon omasta hyvinvoinnista. Suhteemme luontoon on vuorovaikutteinen - niin hyvässä kuin pahassa.

Varisten lentonäytös

Tuesday, January 31, 2017

Tarkennusta erääseen autiotupaohjeeseen

Luirojärven tupa

Varsinkin me Lapissa retkeilevät käytämme autiotupia ainakin toisinaan. Vaikkakin kanssavaeltajat ovat lähestulkoon poikkeuksetta mitä huomaavaisinta sakkia, joilla maalaisjärki pelaa ja kellotapulissa raksuttaa, niin sekaan kuitenkin silloin tällöin saattaa mahtua ajattelemattomampaa, kokemattomampaa tai jopa itsekkäämpää kulkijaakin. Yksi tapaus viime ajoilta nousi otsikoihin astikin. Tapauksen löytää yksityiskohtaisemmin selostettuna tästä.

Olen törmännyt muutamaan otteeseen itsekin sellaiseen tulkintaan eräästä autiotupasäännöstä, joka ehkä hitusen itsekkäämmistä lähtökohdista (alitajuisesti tai tietoisesti) sitä tavaavalle voi tuntua loogiselle, muttei ole sitä todellisuudessa alkuunkaan. Kyseinen sääntö kuuluu siis seuraavasti:

"Anna tilaa uusille tulijoille, viimeiseksi tulleilla on etusija yöpyä."

Tätä on siis tulkittu joidenkin toimesta siten, että mikäli tuvalle saapuessaan nukkumatilaa ei sisällä ole, tulisi ensimmäisenä saapuneen tehdä tilaa huolimatta siitä, onko viimeisenä saapuvalla edes mikään pakottava tarve päästä tupaan yöksi. Tätä perspektiiviä on jopa tarkennettu niin, että kannattaa siis saapua tuvalle mahdollisimman myöhään, jotta on varma paikka tuvassa ja siten ei tarvitse ottaa vaellukselle välttämättä edes telttaa mukaan.

Tässä vaiheessa meinaa jäädä vain suu auki tuijottamaan ja miettimään, että mistä edes alottaisi selittämään. No, yritetään nyt kuitenkin...

1) Teltta tai jokin muu retkeilymajoite on oltava aina mukana vaelluksella, aikoi sitten yöpyä tuvissa tai ei. Vaikka olisit varannut joka yöksi varaustuvan, on silti aina riski, että eksyt tai tapahtuu jokin tapaturma, jonka vuoksi et löydä tai ehdi tuvalle yöksi ja joudutkin nukkumaan maastossa. 
2) Teltta tai jokin muu retkeilymajoite on oltava aina mukana vaelluksella siitäkin syystä, että myös sinä voit olla se, jonka on tehtävä tilaa yöllä tuvalle saapuneelle, joka on uponnut vaikkapa kainaloita myöten suohon kylmänä syysiltana. 
3) Mikäli tuvalle saapuessasi se on täynnä, on suositeltavaa pystyttää mukanasi oleva retkeilymajoite yöksi. Ruuanlaiton voi hoitaa edelleen tuvan puolella (toki hyvissä ajoin, eikä yömyöhällä), vaikka nukkuukin teltassa. 
4) Täydelle tuvalle tullessaan vaeltaja voi - ja hänen toki kannattaakin -  tarttua tuohon ohjeeseen, mikäli hänellä on sille oikeasti tarve. Tällainen tarve voi johtua esimerkiksi siitä, että on eksynyt reitiltään ja on joutunut taittamaan useamman kymmenen kilometriä sateessa ja on siten erittäin uupunut ja kylmissään. Eli siis sellaisessa tilanteessa, jossa tuvalle saapuva on vähintäänkin lievässä hätätilanteessa. Ohje ei ole tarkoitettu sitä varten, että siihen vedottaisiin kun mukavuudenhaluisuus puskee pintaan. Se, että haluaa nukkua mieluummin tuvassa kuin teltassa, on vain mukavuudenhaluisuutta. 
5) Toisaalta, tupaan saadaan kyllä mahtumaan enemmänkin nukkujia kuin suositukset ehdottavat, mutta asia kannattanee ottaa kohteliaasti ja asiallisesti puheeksi muiden tuvalla olijoiden kanssa. Varsinkin huonoissa sääolosuhteissa tämä voi olla suositeltavaa. Mikäli asettaudutaan nukkumaan lattialle, tulee luonnollisesti kiinnittää huomiota mm. siihen, ettei ole liian lähellä kamiinaa tai ettei ole toisten tiellä, jos lavereilta tulee pimeän aikaan tarve lähteä ulkokäymälään.
Karapuljun autiotupa

Ja tarkennettakoon nyt vielä se, että allekirjoittaneella ei ole oma lehmä edes ojassa, sillä lukeudun heihin, jotka saapuvat tuvalle viimeisien joukossa.

Joka tapauksessa, olen pyöritellyt tätä asiaa päässäni jo pari vuotta ja päädyinkin hiljattain lähettämään kaikkiin Lapin luontokeskuksiin pitkän sähköpostin asiaan liittyen, jotta voisin tarkentaa kyseisen ohjeenpätkän tulkinnan. Kerroin millaiseen näkemykseen kyseisestä ohjeesta olen muutamia kertoja törmännyt ja kerroin oman näkemykseni miksi sellainen ei käy mitenkään järkeen. Muutamasta ehti tulla sähköpostia ja ihmettelinkin miksi vastausten määrä jäi aika pieneksi, kunnes sitten lopulta - ja minulle yllättäen - Metsähallitukselta tuli asiakaspalvelupäällikköjen koostama yhteinen vastaus.

"Viime aikoina autiotupien etiketti on saanut huomiota lehtien palstoja myöten: http://www.iltalehti.fi/matkajutut/201612272200045833_ma.shtml. Lähetit viestisi useampaan luontokeskukseen ja pyysit jokaista kommentoimaan. Päädyimme kuitenkin Metsähallituksen asiakaspalvelupäälliköiden kanssa lähettämään yhden yhteisen vastauksen – toimikoon tämä samalla ohjeistuksen selkeyttäjänä myös talon sisällä toimiville.

Luontoon.fi –sivustollamme esittelemme ohjeita autiotupien käyttäjille (http://www.luontoon.fi/tuvat/tupatyypit/ohjeitaautiotupa). Olemme huomanneet ohjeistuksen tarpeelliseksi, koska niin kotimaisille kuin ulkolaisille asiakkaille on hämärtynyt autiotupiin liittyvä hieno suomalainen vaellusperinne. Autiotupien alkuperäinen tarkoitushan on ollut tarjota suojaa kairassa kulkijalle erilaisissa sääilmiöissä. Ohjeistuksen punaisena lankana on toisten huomioiminen – majoitutaanhan siinä vieraiden ihmisten kanssa samoissa tiloissa. Ohjeistuksemme kohdassa kuusi on mainittu ”Anna tilaa uusille tulijoille, viimeksi tulleilla on etusija yöpyä”. Tärkeä sana tässä on tuo etusija. Se ei tarkoiteta sitä, että aloitetaan keskustelu siitä, koska kukakin on saapunut, vaan että tuvalla jo olleella ja levähtäneellä on enempi voimia antaa tilaa uudelle tulokkaalle. Hyvässä yhteishengessä voidaan tarvittaessa käydä keskustelu siitä, kuka siirtyy telttaan nukkumaan tai jatkaa matkaa eteenpäin. Itsekkyys, vaatimukset ja kyynärpäät eivät istu autiotupien perinteeseen. Oman majoitteen ottaminen vaellukselle mukaan on omasta turvallisuudesta huolehtimista. Onhan sään yllättäessä nopea leiriytyminen usein se paras vaihtoehto. Lisää retkeilyn turvallisuuteen liittyvistä asioista löydät Retkeilyn ABCstä kohdasta turvallisuus (http://www.luontoon.fi/turvallisuus)."

Osa otti kantaa vähäsanaisemmin ja osa kiitettävän tarkkaan ja laaja-alaisesti. Tässä vielä pari vastausta luontokeskuksilta, jotka vastasivat omankin kantansa asiaan. Ensin Pallastunturin luontokeskuksen perspektiivi asiaan:

"Moikka Antti,

pohdimme tuota asiaa Pallastunturin luontokeskuksella vähän samoin aatoksin kuin sinäkin. Vanha autiotupasääntö on aika kökkö ja epäselvä. Ehkä se on alun perin syntynyt siihen tarpeeseen, että tiettömien taipaleiden takana on joskus sattunut, että kulkijat ovat majoittuneet yöksi tai kahdeksi tai jopa kolmeksi autiotupaan ja uusien kulkijoiden tulessa ovat sanoneet, että tupa on täynnä, jatkakaa matkaa.. Eli oikeasti lienee ollut tarkoitus määrätä, että yön yli levänneiden, syöneiden ja vaikkapa vaatteensa kuivanneiden kulkijoiden on annettava tilaa uusille tulijoille. Tai, jos tulijoilla oli selkeä hätä ja huonot kamppeet, niin oli järjestettävä asiat niin, että suojaa tarvitsevat sitä saavat. Nykyisessä ryntäyksessä ja kulkijoiden ruuhkassa tuo vanha ohje ei enää toimi, vaan saa siis aikaan hämmentäviä tulkintoja. Ohje pitäisi päivittää vastaamaan nykypäivää. Kukaan ei siis saa varata autiotupaa omaan tai ryhmänsä käyttöön ja väittää olevansa syystä tai toisesta etuoikeutettu. Täytyy sovitella tilanteen mukaan."

He myös kyselivät olisiko minulla ehdotusta kyseisen kohdan uudelleenmuotolemiseksi, mutta tähän en ole vielä ehtinyt paneutumaan kunnolla.

Tässä vielä näkemys Kilpisjärveltä:

"Hei,

olet kirjoittanut mielestäni hyviä havaintoja alla olevaan kirjoitukseesi.

Pyrimme aina muistuttamaan teltan tarpeellisuudesta niin hätämajoitteena kuin myös silloin kun varaustupaa ei ole varattu, jolloin petipaikkaa ei ole varmistettu. Varsinkin pohjoisen karuissa ja muuttuvissa olosuhteissa autiotupien välilläkin voi tarvita pahalla säällä hätämajoitetta.

Autiotuvan käytössä olen enemmänkin linjalla ’sopu sijaa antaa’ kuin että ensimmäisenä tullut automaattisesti lähtisi tuvasta pois, niin hieno kuin ajatus onkin. Erikseen on tietysti tapaus, jossa tupaan ei kerta kaikkiaan mahdu enää ketään ja tullut on aivan uupunut ja tarvitsee lämpöä ja lepoa. Parhaimmillaan pienessä Pyhäkeron autiotuvassa (osin ulkovaraston puolella) on yöpynyt 23 retkeilijää samalla kertaa."

Kyseistä ohjetta ei siis pidä tulkita kirjaimellisesti, minkäänlaisia välimerkkejä rakastellen. Jos joku kuitenkin näin erehtyy tekemään, toivon tilanteen toisen osapuolen tekevän ohjeen oikean tulkinnan ja tarkoituksen selväksi ja pitävän siitä kiinni - asiallisesti totta kai.

Takkaselän varaustupa

Itse en ole törmännyt ns. mätiin omeniin omilla vaelluksillani. Vaellus- ja retkeilyharrastuksiin ryhtyvillä aloittelijoilla saattaa olla vaikeuksia ymmärtää millainen henki näissä harrastuksissa on harrastajien keskuudessa. Oman kokemukseni mukaan ihmiset ovat keskimäärin huomattavasti reilumpia, rehellisempiä ja huomioon ottavampia toisilleen erämaassa liikkuessaan, kuin ns. sivistyksen parissa. Mikäli harrastukseen ryhtyy kyynärpäätaktiikkaa käyttäen, on asenne täysin väärä. Henki näissä piireissä on siis hyvä ja toisia huomioiva. Maastoon lähdettäessä jokainen harrastaja myös hyväksyy, sekä ymmärtää sen tosiasian, että on oltava valmis yöpymään niin teltassa kuin tuvassakin. Tämä ei ole kesämökkeilyä, jonka lisäksi teltan pitäminen mukana on myös oman turvallisuuden kannalta välttämätöntä.

Jos telttaan majoittautuminen ns. normaaleissa vaellusolosuhteissa tuntuu vastenmieliseltä ajatukselta, on kyseessä asenneongelma ja vastuu siitä koituviin ongelmiin ja ongelman korjaamiseen on vain sinulla itselläsi. Monella kokemattomalla harrastajalla se johtuu nimenomaan kokemattomuudesta ja siitä pääsee yli hyvin nopeasti, kun telttaöitä tarpeeksi viettäneenä ymmärtää, ettei se teltassa yöpyminen normaaliolosuhteissa ole millään mittarilla mitattuna ikävää. Jos teltassa yöpyminen tuvan sijaan tuntuu liian isolta palalta haukattavaksi, kannattaa harjoitella sitä teltassa nukkumista tottumiseen asti, ennen kuin lähtee vaellukselle Lappiin.

Yksi helpottava ohjenuora nyt alkuun on ainakin se, että mikäli vaelluspäivän päämääränä on saapua jollekin tuvalle, niin asennoituu asiaan ajatellen etukäteen mieluiten näin; "Saapa nähdä onko tuvalla tilaa." Näin ei ole tiedossa massiivista pettymystä tuvalle saapuessa, mikäli tupa onkin täynnä ja tiedossa on telttayö tuvan sijasta.